Blogi

Ajatuksia yhteistyöstä ja tiimivanhemmuus -työskentelystä vanhemman näkökulmasta

Julkaistu 10.12.2020

Kiitos tästä blogista kuuluu kahdelle vanhemmalle, Äidille ja Isälle. Blogiteksti on muotoutunut yhdessä teidän kanssanne. Kutsuin teidät mukaan tutkimaan yhteistyötä ja PKS:n Tiimivanhemmuus -työskentelyä vanhemman näkökulmasta. Kävimme keskustelua Äidin kodin olohuoneessa marraskuisen päivän hämärtyessä iltaan. Aloitellessamme keskustelua kissanpentu hyppäsi syliini tutkimaan läppärin näppäimistöä avatessani tietokoneen muistiinpanojen tekemistä varten. Sovimme, että teen muistiinpanojen pohjalta alustavan version blogista ja te olette kommentoineet tekstiä. Olemme huomioineet tekstissä sen, että suojelemme kaikkien asianosaisten yksityisyyttä.

Puhuimme paljon siitä, miten vanhempana tulee katsotuksi ja kohdatuksi lastensuojelun yhteistyössä. Jaoitte molemmat kokemuksenne siitä, että vanhempana oma asema on heikko, kun ollaan lastensuojelun sijaishuollon asiakkaana. Lasten asioista päätetään ikään kuin ulkopuolelta, eikä vanhempana asioihin ole juuri sananvaltaa. Syyt päätöksiin eivät tunnu aina oikeudenmukaisilta tai ymmärrettäviltä. Aika usein joutuu vanhempana kohtaamaan tunteen siitä, että muut ajattelevat minusta vanhempana aina kaikkein huonointa vaihtoehtoa. – Siihen joutuu tottumaan. Se ei tunnu kivalta. Ja kun on itse ollut omassa nuoruudessa sijoitettuna, se tausta vaikuttaa paljon, miten omaa vanhemmuutta katsotaan. Onko oikein, että leima tulee aina pysymään ja se vaikuttaa aina negatiivisesti? Saako vanhempi mahdollisuuden muuttua?

Toimivaan yhteistyöhön liittyy oikean tiedon saaminen. Kerroitte, että on tärkeää, että vanhempi saisi tietoa lastensuojelusta heti työskentelyn alussa, mutta myös työskentelyn aikana. Juridiset prosessit eivät avaudu helposti, jos niistä ei kerrota. Lastensuojelun sosiaalityöntekijän pitäisi antaa tietoa ja kertoa asioista ja päätösten perustelusta enemmän. On tärkeä saada tietoa myös siitä, mitä vanhempi voi tehdä asioiden eteen. Vanhemman saamat ohjeet ovat ristiriitaisia tai tieto on tullut muilta, ei suoraan sosiaalityöntekijältä. Työntekijät vaihtuvat usein ja asioihin perehdytään kirjauksien kautta, ilman että tutustutaan kunnolla perheen tilanteeseen. – Ei vanhemman omassa nuoruudessa tapahtunut perhekotisijoitus voi olla suoraan syy sijoittaa lasta. Luottamusta ei vahvista se, että työskentelyssä työntekijät lupaavat hoitaa asioita, mutta niitä ei hoideta loppuun, ne jäävät puolitiehen.  – Jos lastensuojelun sosiaalityöntekijä ei tunne lasta, miten hän voi tietää, mikä on lapsen etu. 

Puhuimme siitä, miten leima huonommuudesta vaikuttaa yhteistyöhön perhehoitajien kanssa. Tai itse asiassa huomasimme vanhemman ja perhehoitajan nykyisessä elämäntilanteessa paljon samoja asioita: molemmat ovat opiskelleet, molemmilla on ammatti ja työpaikka.  Ihmisinä olemme samanlaisia. Kuitenkaan en vanhempana asetu samalle viivalle. Joudun vanhempana luottamaan toisten tekemiin päätöksiin minun lapseni asioissa.  – Perhehoitajilla on minun lapseni. Kun on kyse omista lapsista, on melkein mahdoton luottaa loppuun saakka. Sekin vaikuttaa, jos ei tunne toista. Ja vaikka tietää, että perhehoitajat pitävät huolta lapsestani, lapset saavat ruokaa ja ovat turvassa, omat negatiiviset kokemukset sijaishuollosta vaikuttavat. Ne vaikuttavat siihen, miten voi luottaa ihmisiin.

Vanhemman näkökulmasta luottamusta vahvistaa, jos myös työntekijät voivat myöntää, jos ovat olleet väärässä. – Ihminen ei aina tee oikeita valintoja ja ratkaisuja.  Olen vanhempana tehnyt virheitä ja vääriä valintoja, siksi tässä tilanteessa ollaan. Toimivatko työntekijät tai sijaisvanhemmat aina virheettömästi? Voivatko työntekijät myöntää virheensä ja pyytää anteeksi?

Yhteistyö on vuorovaikutusta, missä kaikkia osapuolia kuunnellaan ja kaikki saavat äänensä kuuluville.  Lastensuojelun asiakassuunnitelmapalavereissa päätetään asioista ja niissä neuvotteluissa on yleensä vähän keskustelua lapsen arjesta.  Vanhemmalle ei ole helppo palaveritilanteessa tuoda esille omia ajatuksia. Puhuminen voi jännittää. – Mielessä pyörii, että istunko normaalisti, puhunko normaalisti, käyttäydynkö normaalisti, ajatteleeko muut, että olen sekaisin. Jos tilanteessa on paljon ihmisiä, alkaa ahdistaa, eikä kaikkea saa sanotuksi. Siksi on helpompi laitaa viestiä, myös sijaisvanhemmalle. Mutta viestissä voi aina tulla myös väärinkäsityksiä.

Tiimivanhemmuustyöskentely on tuonut yhteistyöhön enemmän puhetta ja keskustelua. – Tiimivanhemmuus on tuonut yhteistyöhön jotain positiivista. Perhehoitajan kanssa on päästy puhumaan paremmin lasten arkeen liittyvistä asioista.  – Mutta yhteistyötä voisi olla myös enemmän. Vanhemman näkökulmasta PKS:n työntekijät ovat tekemissä perhehoitajien ja lapsen kanssa. – Te teette sen, että te yhdistätte vanhempia ja perhehoitajia. – Teidän kanssanne on myös tehty asioita yhdessä, on leivottu, käyty puistossa. Se on ollut hyvä asia.

Vanhemman näkökulmasta on tärkeää, että yhteistyö toteutuu perhehoitajaperheen molempien vanhempien kanssa. Yhteistä keskustelua tarvitaan konkreettisista lapseen liittyvistä asioista: kasvatuskäytännöistä, puhelimen käytöstä, peliajoista, viikkorahoista tai esimerkiksi siitä, miten perhehoitajat suhtautuvat vanhemman lapsille antamiin lahjoihin. Vanhempia mietityttää myös se, että toimivatko perhehoitajat sijaisperheenä vain rahan takia. Vanhemmat kysyvät, tukevatko sijaisvanhemmat sitä, että lapset voisivat palata kotiin. Tai kuulevatko vanhemmat perhehoitajilta sitä, että lapset ikävöivät vanhempiaan.

– En halua vanhempana olla pelkästään negatiivinen.  Lasten sijoitus on ollut elämäni hirvein tilanne ja kauhein kokemus, mutta on hyvä, että olen saanut apua. – Ennen kuin lapset sijoitettiin enkä ollut hoidon piirissä itse, jouduin pelkäämään ja jännittämään koko ajan, että sijoitetaanko lapset. Tuntuu, että on pitänyt mennä ihan viimeiseen saakka, ennen kuin on saanut kunnollista, kokonaisvaltaista apua.

Lapset tarvitsevat selityksen sille, miksi heidät on sijoitettu. – Omille lapsille toivoo, että heillä menee mahdollisimman hyvin, vaikka he joutuvat kokemaan sijoituksenLapsi pähkäilee kysymystä, milloin voi päästä takaisin kotiin. Lapsi ansaitsee myös selityksen ja lapselle pitää olla rehellinen. 

Mutta en halua tottua siihen, että lapset eivät ole kotona. Päivä päivältä kuntoutuu enemmän ja enemmän. Mitä voin enempää tehdä? Loputtomasti ei voi katsoa mennyttä – myöskään lastensuojelussa. Toivo elää, eikä enää oma elämä ole pilalla.

Kun päätämme yhteisen keskustelun useampi kissanpennuista on asettunut viereeni sohvalle kehräämään. Nouseminen nukkuvien kissanpentujen vierestä piti tehdä hitaasti. Vaikealta tuntui lähteä myös tästä tärkeästä keskustelusta.

 

Kiittäen

Tuula
Tiimivanhemmuusterapeutti
PKS