Toiston kautta

Avosylin yhtymän uusi lastensuojelun asumisyksikkö Mylläri avasi ovensa tammikuussa. Sain mieluisan blogikirjoitustehtävän eteeni ja mietin, pitäisikö kirjoittaa siitä, että jokaisella pilvellä on tietenkin hopeareunus ja vaaleanpunaisilla laseilla katsottuna asiat näyttävät – no, vaaleanpunaisemmilta kuin normaalisti. Päätin kuitenkin kirjoittaa toistosta. Miksi?

Hyvä idea ja toimiva tekeminen pitää mielestäni pystyä tiivistämään yhteen lauseeseen, mielellään kahteen sanaan. Syynä se, että tiukan paikan tullen ja arvojen joutuessa myrskyn kohteeksi yhden lauseen voi vielä muistaa – isoja ritirimpsuja ei. Itselleni tämä lyhyt lause on tällä hetkellä: ”toiston kautta”. Miksi? Ja mitä merkitystä toistolla on, mitä uskon toiston saavan aikaan?

Toisto saa aikaan turvallisuutta. Päivissä on turvallista rytmiä; on paikkaa toiminnalle ja levolle – aktiivista tekemistä ja rauhoittumista. Laitosasumisessa toiston ja rutiinin merkitys mielestäni korostuu. Vaikka henkilökunta vaihtuu päivittäin työvuorojen mukaisesti ja jokainen työntekijä on oma persoonansa ja toimii jossain määrin omalla tavallaan ja tyylillään, niin päivän ja arjen rutiineista, ruoka-ajoista ja muusta yhteisesti sovitusta voimme pitää kiinni. Tällöin syntyy turvaa luovaa toistoa. Henkilökohtainen ajatukseni on, että lapsilla olisi meillä niin hyvä ja turvallinen olla, että kutsuisivat paikkaa laitoksen sijaan lastenkodiksi. Toisto on yksi rakennuspalikoista tämän tavoitteen saavuttamisessa.

Toiston vaikuttavuuden taustalla on myös tieteellisiä perusteita; me ohjaajatkin kävimme neuropsykologiaan pohjautuvan Person Brain -koulutuksen työsuhteen alussa. Jos hienosti muotoilisi, niin me Myllärissä tarjoamme korjaavia kokemuksia elämän spektrin merkittävimmiksi katsotuilla osa-alueilla. Puhekielisesti riittänee kun kertoo, että Myllärissä pyritään elämään normiarkea. Arkea, jossa on toistoa.

Toisto antaa mielestäni turvallisuutta myös henkilökunnalle. Saimme Myllärissä hyvän alkuvalmennuksen ennen toiminnan aloitusta ja tavoitteenamme on pitää kiinni yhtenäisestä työotteesta. Teoriavaihe on kuitenkin nyt takana ja arki edessä. Nyt mitataan se, mitä on opittu. Olen sitä mieltä, että toimintamme suhteessa työkavereihin, lapsiin, heidän perheisiinsä ja ylipäänsä kaikkiin sidosryhmiin, tulee merkitsemään enemmän kuin pohjakoulutus tai hienot visiot. Arjen rytmi ja suunnitelmallisuus tekevät työstä mielekästä ja palkitsevaa, kunhan niistä vain pidetään kiinni – silloinkin, kun ne joutuvat koetukselle. Ja eikö rajojen kokeileminen ole normaalia? Silloin ne ainakin löytyvät ja niihin oppii luottamaan.

Toiston lisäksi en malta olla kirjoittamatta muutamaa lausetta vuorovaikutuksesta, kommunikoinnista ja puheesta. Yleistä lienee sanoa, että ”älä tee mitä minä teen, vaan mitä minä sanon”, tällainen fariseustyyli. Kannustetaan toimimaan jollain tapaa ja samaan aikaan annetaan malli toisin toimimisesta. Tarvitseeko sanoa, että kyseinen malli tuskin toimii halutunlaisesti. Sen sijaan ihmiset – erityisesti lapset – matkivat ympärillään olevia. Käytöksellämme on suuri merkitys. Samoin on myös sanoilla, joita käytämme ja äänenpainoilla, joilla puheemme tuotamme. On tutkittu, että ihmiset puhuvat keskimääräisesti n. 7000 – 20 000 sanaa päivässä. Joten ei ainoastaan se mitä puhumme vaan myös se miten puhumme, muovaa hiljalleen meitä ja kanssamme olevia. Siksi toistettavan ja turvallisen arjen sanoittaminen lapsille on mielestäni tärkeää ja perusteltua.

Toistoa tarvitaan myös lasten, vanhempien ja sidosryhmien suuntaan kommunikoidessa. Sen vuoksi onkin erinomaisen hieno asia, että meillä Myllärissä hyvään kommunikointiin ja yhteydenpitoon sidosryhmien välillä todella panostetaan. Yksi ohjaajistamme koordinoi ja huolehtii perhetyöstä. Kaiken tohinan keskellä ei tule myöskään unohtaa meidän Mylläriläisten keskinäistä kommunikointia. Kun ajatusten vaihto työporukan kesken toimii, niin hyvillä fiiliksillä on hauskempaa tehdä töitä.

Kun tämä teksti julkaistaan, niin Myllärin yksikkö on ollut toiminnassa vajaan kuukauden. Arki on alkanut. Hauskaa on ollut. Haasteitakin. Olen varma, että homma kuitenkin toimii ja pelittää, nyt ja jatkossa, kun toimimme toiston kautta.

Sami Kivinen
Ohjaaja
Myllärin yksikkö
Avosylin Asumispalvelut

Kiitos tästä blogista kuuluu kahdelle vanhemmalle, Äidille ja Isälle. Blogiteksti on muotoutunut yhdessä teidän kanssanne. Kutsuin teidät mukaan tutkimaan yhteistyötä ja PKS:n Tiimivanhemmuus -työskentelyä vanhemman näkökulmasta. Kävimme keskustelua Äidin kodin olohuoneessa marraskuisen päivän hämärtyessä iltaan. Aloitellessamme keskustelua kissanpentu hyppäsi syliini tutkimaan läppärin näppäimistöä avatessani tietokoneen muistiinpanojen tekemistä varten. Sovimme, että teen muistiinpanojen pohjalta alustavan version blogista ja te olette kommentoineet tekstiä. Olemme huomioineet tekstissä sen, että suojelemme kaikkien asianosaisten yksityisyyttä.

Puhuimme paljon siitä, miten vanhempana tulee katsotuksi ja kohdatuksi lastensuojelun yhteistyössä. Jaoitte molemmat kokemuksenne siitä, että vanhempana oma asema on heikko, kun ollaan lastensuojelun sijaishuollon asiakkaana. Lasten asioista päätetään ikään kuin ulkopuolelta, eikä vanhempana asioihin ole juuri sananvaltaa. Syyt päätöksiin eivät tunnu aina oikeudenmukaisilta tai ymmärrettäviltä. Aika usein joutuu vanhempana kohtaamaan tunteen siitä, että muut ajattelevat minusta vanhempana aina kaikkein huonointa vaihtoehtoa. – Siihen joutuu tottumaan. Se ei tunnu kivalta. Ja kun on itse ollut omassa nuoruudessa sijoitettuna, se tausta vaikuttaa paljon, miten omaa vanhemmuutta katsotaan. Onko oikein, että leima tulee aina pysymään ja se vaikuttaa aina negatiivisesti? Saako vanhempi mahdollisuuden muuttua?

Toimivaan yhteistyöhön liittyy oikean tiedon saaminen. Kerroitte, että on tärkeää, että vanhempi saisi tietoa lastensuojelusta heti työskentelyn alussa, mutta myös työskentelyn aikana. Juridiset prosessit eivät avaudu helposti, jos niistä ei kerrota. Lastensuojelun sosiaalityöntekijän pitäisi antaa tietoa ja kertoa asioista ja päätösten perustelusta enemmän. On tärkeä saada tietoa myös siitä, mitä vanhempi voi tehdä asioiden eteen. Vanhemman saamat ohjeet ovat ristiriitaisia tai tieto on tullut muilta, ei suoraan sosiaalityöntekijältä. Työntekijät vaihtuvat usein ja asioihin perehdytään kirjauksien kautta, ilman että tutustutaan kunnolla perheen tilanteeseen. – Ei vanhemman omassa nuoruudessa tapahtunut perhekotisijoitus voi olla suoraan syy sijoittaa lasta. Luottamusta ei vahvista se, että työskentelyssä työntekijät lupaavat hoitaa asioita, mutta niitä ei hoideta loppuun, ne jäävät puolitiehen.  – Jos lastensuojelun sosiaalityöntekijä ei tunne lasta, miten hän voi tietää, mikä on lapsen etu. 

Puhuimme siitä, miten leima huonommuudesta vaikuttaa yhteistyöhön perhehoitajien kanssa. Tai itse asiassa huomasimme vanhemman ja perhehoitajan nykyisessä elämäntilanteessa paljon samoja asioita: molemmat ovat opiskelleet, molemmilla on ammatti ja työpaikka.  Ihmisinä olemme samanlaisia. Kuitenkaan en vanhempana asetu samalle viivalle. Joudun vanhempana luottamaan toisten tekemiin päätöksiin minun lapseni asioissa.  – Perhehoitajilla on minun lapseni. Kun on kyse omista lapsista, on melkein mahdoton luottaa loppuun saakka. Sekin vaikuttaa, jos ei tunne toista. Ja vaikka tietää, että perhehoitajat pitävät huolta lapsestani, lapset saavat ruokaa ja ovat turvassa, omat negatiiviset kokemukset sijaishuollosta vaikuttavat. Ne vaikuttavat siihen, miten voi luottaa ihmisiin.

Vanhemman näkökulmasta luottamusta vahvistaa, jos myös työntekijät voivat myöntää, jos ovat olleet väärässä. – Ihminen ei aina tee oikeita valintoja ja ratkaisuja.  Olen vanhempana tehnyt virheitä ja vääriä valintoja, siksi tässä tilanteessa ollaan. Toimivatko työntekijät tai sijaisvanhemmat aina virheettömästi? Voivatko työntekijät myöntää virheensä ja pyytää anteeksi?

Yhteistyö on vuorovaikutusta, missä kaikkia osapuolia kuunnellaan ja kaikki saavat äänensä kuuluville.  Lastensuojelun asiakassuunnitelmapalavereissa päätetään asioista ja niissä neuvotteluissa on yleensä vähän keskustelua lapsen arjesta.  Vanhemmalle ei ole helppo palaveritilanteessa tuoda esille omia ajatuksia. Puhuminen voi jännittää. – Mielessä pyörii, että istunko normaalisti, puhunko normaalisti, käyttäydynkö normaalisti, ajatteleeko muut, että olen sekaisin. Jos tilanteessa on paljon ihmisiä, alkaa ahdistaa, eikä kaikkea saa sanotuksi. Siksi on helpompi laitaa viestiä, myös sijaisvanhemmalle. Mutta viestissä voi aina tulla myös väärinkäsityksiä.

Tiimivanhemmuustyöskentely on tuonut yhteistyöhön enemmän puhetta ja keskustelua. – Tiimivanhemmuus on tuonut yhteistyöhön jotain positiivista. Perhehoitajan kanssa on päästy puhumaan paremmin lasten arkeen liittyvistä asioista.  – Mutta yhteistyötä voisi olla myös enemmän. Vanhemman näkökulmasta PKS:n työntekijät ovat tekemissä perhehoitajien ja lapsen kanssa. – Te teette sen, että te yhdistätte vanhempia ja perhehoitajia. – Teidän kanssanne on myös tehty asioita yhdessä, on leivottu, käyty puistossa. Se on ollut hyvä asia.

Vanhemman näkökulmasta on tärkeää, että yhteistyö toteutuu perhehoitajaperheen molempien vanhempien kanssa. Yhteistä keskustelua tarvitaan konkreettisista lapseen liittyvistä asioista: kasvatuskäytännöistä, puhelimen käytöstä, peliajoista, viikkorahoista tai esimerkiksi siitä, miten perhehoitajat suhtautuvat vanhemman lapsille antamiin lahjoihin. Vanhempia mietityttää myös se, että toimivatko perhehoitajat sijaisperheenä vain rahan takia. Vanhemmat kysyvät, tukevatko sijaisvanhemmat sitä, että lapset voisivat palata kotiin. Tai kuulevatko vanhemmat perhehoitajilta sitä, että lapset ikävöivät vanhempiaan.

– En halua vanhempana olla pelkästään negatiivinen.  Lasten sijoitus on ollut elämäni hirvein tilanne ja kauhein kokemus, mutta on hyvä, että olen saanut apua. – Ennen kuin lapset sijoitettiin enkä ollut hoidon piirissä itse, jouduin pelkäämään ja jännittämään koko ajan, että sijoitetaanko lapset. Tuntuu, että on pitänyt mennä ihan viimeiseen saakka, ennen kuin on saanut kunnollista, kokonaisvaltaista apua.

Lapset tarvitsevat selityksen sille, miksi heidät on sijoitettu. – Omille lapsille toivoo, että heillä menee mahdollisimman hyvin, vaikka he joutuvat kokemaan sijoituksenLapsi pähkäilee kysymystä, milloin voi päästä takaisin kotiin. Lapsi ansaitsee myös selityksen ja lapselle pitää olla rehellinen. 

Mutta en halua tottua siihen, että lapset eivät ole kotona. Päivä päivältä kuntoutuu enemmän ja enemmän. Mitä voin enempää tehdä? Loputtomasti ei voi katsoa mennyttä – myöskään lastensuojelussa. Toivo elää, eikä enää oma elämä ole pilalla.

Kun päätämme yhteisen keskustelun useampi kissanpennuista on asettunut viereeni sohvalle kehräämään. Nouseminen nukkuvien kissanpentujen vierestä piti tehdä hitaasti. Vaikealta tuntui lähteä myös tästä tärkeästä keskustelusta.

 

Kiittäen

Tuula
Tiimivanhemmuusterapeutti
PKS

 

 

 

 

 

 

 

 

” Ihmeitä ei pidä odotella,
ihmeitä pitää tehdä!”
– Tommy Tabermann

Yrityksessämme on tapana kirjoittaa blogeja merkkipäivinä, mutta tämänkertaisesta blogivuorosta tuli itselleni erityisen merkityksellinen. Syyskuussa kuulin ilouutisen; MINUSTA tulee isä, biologinen ISÄ! Pitkäaikainen unelmani toteutuu viimein, kun uusioperheeseemme syntyy uusi tulokas toukokuussa 2021.

Vanhemmuus ei ole minulle kuitenkaan täysin uusi asia. Isäpuolen roolissa olen päässyt luomaan suhdetta lapsiin, joihin minulla ei ole biologista yhteyttä, vaan suhteemme kasvaa tekojen ja ajan edetessä. Tässä suhteessa ei ole tarkoitus isän roolia tai paikkaa ottaa, vaan tukea sekä äitiyttä että isyyttä ja toimia bonusvanhempana joka toinen viikko. Suhde omaan lapseen ei myöskään rakennu pelkän biologian kautta, vaan samat asiat sen yhteyden rakentavat hänenkin kanssaan. Aika, toiminta ja tunteet jaetaan arjessa samalla tavalla, oli kyseessä sitten oma tai puolison lapsi.

Lapsi syntyy maailmaan, mutta isyys kasvaa lapsen kanssa! Se ei synny hetkessä vaan se syntyy hetkistä.

Tämän ajatuksen johdosta valitsin tuon Tabermannin runon, koska lähestyn isyyttä tekojen, vastuun ja yhteisen ajan kautta. Lapsi sinällään on ihmeellinen lahja, jota yhdeksän kuukautta odotetaan, mutta isyys tehdään ja luodaan yhdessä lapsen kanssa. Isyys, joka minuun on rakentunut edesmenneen isäni kautta, jäsentyy edelleen muistoina yhteisistä hetkistä, leikeistä, harrastuksista, lohdutuksesta, innostamisesta, tuesta, lapsuuden perheen perinteistä ja rakkaudesta. Vaikka tätä kaikkea en fyysisesti enää voi hänen kanssaan kokea, on se minuun rakentunut ja elää muistossa edelleen vahvasti. Toivon todella, että voin sitä samaa isyyden turvaa tarjota myös omalle perheelleni.

Omalle isälle sytytän tänään kynttilän ja muistelen häntä lämmöllä. Teille isille haluan lähettää onnittelut ja muistuttaa, ettei ihmeitä synny odottamalla, vaan ne tehdään. Isyys on ihme, joten pidetään huoli toisistamme ja viedään isyyden perimmäistä sanomaa seuraavillekin sukupolville!

Toni Sipiläinen
Avopalveluiden johtaja
Neljä Astetta Oy

Ovatko laatu ja tehokkuus toistensa vastakohtia? Me väitämme, ettei niin tarvitse olla.

 

Tehostetusta tehokkaaksi perhetyöksi koulutuskokonaisuutemme tarjoaa uusia näkökulmia lastensuojelun ja perhepalveluiden parissa työskenteleville.

Keväältä peruttu, Tehostetusta tehokkaaksi perhetyöksi – koulutus järjestetään kaksiosaisena koulutuksena:

Moduuli 1: Ke 11.11. klo 12-15.30 verkko

Moduuli 2: Ke 2.12. klo 12-15.30 Lahti / verkko

Puhujina mm. sos.tt., vet-perheterapeutti ja lastenpsykoterapeutti Pekka Holm ja Neljän Asteen Avopalveluiden johtaja Toni Sipiläinen. Lisäksi sosiaalitöntekijöiden paneelikeskustelu.

Molemmat moduulit 125€ + alv
Yksi moduuli 69€ +alv

Katso tästä tarkempi aikataulu ja ilmoittaudu mukaan!

Syyslomat ovat päättymässä ja samaan aikaan alkamassa eri puolilla maatamme. Tänäkin vuonna perheiden lomasuunnitelmien suhteen olemme poikkeuksellisessa tilanteessa. Tänäkin vuonna? Entisessä normaalissakaan kaikki perheet eivät lomalla pääse matkustamaan, saati ole lomalla samaan aikaan. Koululaisten loma-ajat on lukittu vuosittain, työssäkäyvien ei. Jollain on enemmän rahaa käytössään kuin toisella. Jollain on lomaa, toisella ei.

Siksipä pohdin tässä lomaa siltä kantilta, mitä se voi jokaiselle meistä merkitä ilman, että loma osuisi kaikilla samaan ajankohtaan.

Usein me aikuiset suunnittelemme ja ohjelmoimme arjen ja lomankin sisältöä. Kuinka usein lomalla tulee ”korvattua” menetettyä aikaa täyttämällä loma yhteisellä tekemisellä tai täydellisellä irtiotolla arjesta? Tuleeko kysyttyä mitä lapset lomalta kaipaavat?  Mitä itse kaipaan? Mitä perheemme kaipaa? Kenen tarpeita täytän ja miksi?

Kysyin tätä omalta lapseltani juuri äsken yllä mainittuja kysymyksiä käyttäen. Ohitin heti toiveet leffaan ja sisustusliikkeeseen menosta lauseella ”niitä haluat, mutta mitä tarvitset?” Pienen kaivelun ja hiljaisuuden jälkeen esiin nousivat:

  • kavereiden kanssa oleminen
  • perheen kanssa oleminen, pelataan jotain lautapeliä
  • nukkuminen pidempään

Ei tarvitse ”stressata” koulua, voi vaan olla.

Olla. Eli suhteellisen toteutettavia asioita näin aikuisen näkökulmasta, mutta vaatii silti aikuiselta mahdollisen suorittajamoodin pois päältä kytkemistä, oli itse lomalla tai ei.

Haastankin sinut kysymään itseltäsi, lapsilta, puolisolta saman.

Mitä sinä lomalla tarvitset?

Jukka Sihlman
Koulutusjohtaja
Neljä Astetta Oy

Missä määrin nuoret ovat osallisia lastensuojelun asiakkaina vuonna 2020?

Kysymys on vaikea, mutta ainakin nuorten osallisuudesta puhutaan nykyään aikaisempaa enemmän ja lastensuojelulaki velvoittaa kuulemaan lapsia ja nuoria. Tiedämme silti, että nuorten osallisuuden vahvistamiseksi on vielä paljon töitä tehtävänä. Nuorten oikeuksiin liittyviä epäkohtia, puutteita ja ylilyöntejä tulee ajoittain esiin muun muassa median kautta. Toisinaan työn resursointi – liian suuret sosiaalityöntekijäkohtaiset asiakasmäärät, ajan puute ja vaihtuvat sosiaalityöntekijät – heikentävät merkittävästi nuorten osallisuuden toteutumista käytännössä. Osallisuus edellyttää riittävästi aikaa kohdata ja kuunnella nuoria.

Miten osallisuus voidaan määritellä? Itse ymmärrän osallisuuden mahdollisuutena vaikuttaa ja osallistua, tulla kuulluksi ja nähdyksi, olla tietoinen osallisuudestaan, saada itseään koskevia tietoja ja osallistua sekä vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon ja niihin yhteisöihin, joihin kuuluu.

Olen voinut ilokseni huomata, että eri puolella Suomea on nykyisin lukuisia perhe- tai laitoshoitoon sijoitettujen nuorten kehittäjäryhmiä. Ryhmien tavoitteena on kehittää lastensuojelua paikallisesti ja valtakunnallisesti ottamalla nuorten kokemusasiantuntijuus mukaan kehittämistyöhön. Siis nuorten osallisuutta parhaimmillaan!

Olen saanut olla mukana käynnistämässä kollegoideni ja sijaisperheisiin sijoitettujen nuorten kanssa PKS:n omaa kehittäjänuorten ryhmää Sitkeitä Sissejä. Ryhmän toiminta alkoi vuonna 2013 ja sinä aikana se on muun muassa ollut mukana toteuttamassa lapsille ja nuorille suunnattua kyselyä, julkaissut kirjasen, pitänyt työpajaa PKS:n työntekijöille sekä osallistunut THL:n lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelmaan ja valtakunnalliseen nuorten kehittäjäryhmien toimintaan.

Nuorilla on valtavasti kokemuksia ja näkemyksiä lastensuojelun kehittämiseksi.   Vuosien varrella olen nähnyt, miten kehittäjäryhmän toimintaan osallistuminen on voimaannuttanut monia nuoria. Nuorille on ollut tärkeää nähdä, että on olemassa paljon muitakin sijoitettuja nuoria ja kehittäjäryhmiä ympäri Suomea, ja että heitä todella halutaan kuunnella ja ottaa mukaan kehittämistyöhön.

Sitkeiden Sissien tapaamisilla sekä lasten- ja nuorten leireillä olemme käsitelleet myös osallisuuden teemaa. Nuoret ovat pohtineet muun muassa seuraavia kysymyksiä:

Saatko vaikuttaa sijaisperheen sääntöihin, rajoituksiin tai perheen yhteisiin asioihin? Noudattavatko aikuiset yhteisiä sääntöjä? Saatko vaikuttaa siihen, miten pukeudut, millainen hiustyyli sinulla on, mitä harrastat, miten sisustat huonettasi, millainen uskonnollinen vakaumus sinulla on tai ei ole ja miten pidät yhteyttä ystäviisi ja sukulaisiisi?

Useimmat nuoret kertoivat saavansa vaikuttaa kaikkiin näihin asioihin. Eräs nuori kuitenkin kertoi, että aikuiset ovat kieltäneet häntä valitsemasta sellaista hiusväriä, kuin hän olisi halunnut. Myös lävistysten hankintaan on puututtu. Nuoret kertoivat yleisesti ottaen, että kaikista asioista keskustellaan ja neuvotellaan, mutta tiettyihin aikuisten asettamiin rajoihin voi vaikuttaa jonkin verran tai ei voi vaikuttaa lainkaan, kuten puhelimen ja sosiaalisen median käyttöön tai kotiintuloaikoihin. Enemmistö nuorista oli kuitenkin sitä mieltä, että rajoitukset ovat olleet kohtuullisia ja turvallisia ja asioista voi neuvotella. Eräs nuori oli sitä mieltä, että sosiaalityöntekijä kyllä kysyy hänen mielipidettään, mutta se ei vaikuta oikeasti mihinkään.

Meistä ammattilaisista olisi tietysti kovin ihanaa, jos aivan kaikki nuoret voisivat todeta osallisuutensa toteutuvan sataprosenttisesti. Kuitenkin pidän todella hienona luottamuksen osoituksena sitä, että nuoret uskaltavat nostaa esiin kritiikkiä, koska se on aina hedelmällinen paikka kehittymiselle ja muutokselle. Silloin meillä on jotain mihin tarttua – oiva tilaisuus rakentaa huomenna jälleen hieman osallistavampaa lastensuojelua.

Kehittäjäryhmien sijaan nuorten osallisuus kuitenkin toteutuu – tai jää toteutumatta – ennen kaikkea arjessa, niissä jokapäiväisissä pienissä valinnoissa ja teoissa, tavoissa kuunnella, keskustella ja kohdata sekä mahdollisuuksissa vaikuttaa omiin ja yhteisönsä asioihin toimenpiteiden kohteena olemisen sijaan.

Lastensuojelun perhehoidossa meillä sijaisperheitä ohjaavilla työntekijöillä on suuri vastuu siitä, kuinka tuemme nuorten osallisuuden toteutumista sijaisperheissä. Mutta sitäkin suurempi vastuu on perhehoitajilla, jotka elävät jokapäiväistä arkea nuorten kanssa. Päätöksentekoprosessin osallisuuden kannalta olennaisin toimija on nuoren asioista vastaava sosiaalityöntekijä.

Mihin kaikkiin asioihin nuori saa vaikuttaa ja missä asioissa aikuinen tekee päätökset ja vetää rajat nuorta suojellakseen? Nuoren osallisuushan ei tietysti tarkoita sitä, että hän päättää kaikesta itse, mutta tärkeää onkin, millaisen osallistavan keskusteluprosessin kautta yhteiseen lopputulemaan päädytään.

 

Ville Kantola
Sosiaalityöntekijä
Perhehoitokumppanit Suomessa Oy

 

 

Avosylin yhtymän yritykset Neljä Astetta ja Perhehoitokumppanit Suomessa osallistuivat valtakunnalliseen ”Perheet keskiöön” -osallisuusviikkoon 7.-13.9.2020. Julkaisimme somessa työskentelyn piirissämme olevien lasten, nuorten ja perheiden kokemuksia osallisuuden toteutumisesta.

Toimintaamme ohjaa lasten ja nuorten osallisuusstrategia. Strategia linjaa osallisuutta koskevat tavoitteemme. Haluamme, että lapsia ja nuoria kuunnellaan, heidän näkemyksiään arvostetaan ja heitä kannustetaan osallistumaan. Lasten ja nuorten osallisuus tulee toteutua perheiden arjessa, työskentelyprosesseissa ja rakenteissa.  Muutamme maailmaa – yhdessä.

 

Osallisuus on työssämme läsnä monella eri tasolla

Perheiden kanssa työskentelyssä koko perheen osallisuus on aina läsnä.  Se näkyy käyttämässämme kirjaamistavassa, jossa kirjaukset tehdään yhteisesti tapaamisen päätteeksi. Osallistavasta kirjaamisesta on paljon hyötyä asiakkaalle itselleen: missä kohtaa työskentelyä olemme, mitä tavoittelemme ja olemmehan menossa yhdessä samaan suuntaan? Kirjattu tieto on avointa ja työskentely kaikille osapuolille läpinäkyvää.

 

Jos ette kysy, ette voi tietää!

Kukaan ei ole ikinä ennen kysynyt multa, että miltä musta tuntuu. Se oli tosi jännää, kun se perhetyöntekijä kysyi multa, että miltä se meijän tilanne musta tuntuu. Että sitä niinku kiinnosti, miten mä sen koin.” (poika 14 v.)

Lasten ja nuorten viesti meille työntekijöille on tärkeä. Tehtävämme on kysyä ja kuunnella, antaa tilaa lapsen ja nuoren omalle äänelle. Miten lapsi kokee tilanteensa ja mitä toiveitä hänellä on? Osallisuuden kokemus on usein vahva ja voimaannuttava. Nuori otetaan aina mukaan asiakassuunnitelmaneuvotteluun ja hänelle annetaan mahdollisuus kertoa itse kuulumisiaan sekä ottaa kantaa häntä koskevissa päätöksissä. Pienikin mielipide on tärkeä. Myös lapsen oman sosiaalityöntekijän rooli lapsen osallisuuden vahvistajana on merkittävä.

 

Ryhmämuotoiset rakenteet arjen tukena

Osallisuus on läsnä ryhmämuotoisissa palveluissa. Järjestämme lapsille ja nuorille toiminnallisia ryhmiä, joissa nuoret osallistuvat aktiivisesti niin toimintaan kuin keskusteluunkin. Ryhmissä pohditaan yhteisesti myös omaan elämään liittyviä vaiheita ja niiden herättämiä tunteita.  Vertaistuella on iso merkitys.

Vanhemmille suunnatun MES®-ryhmän yhtenä päätavoitteena on lisätä vanhemman osallisuutta ja antaa vanhemmalle väylä prosessoida omia ajatuksia, tunteita ja toimintamalleja. Ryhmässä vanhemmilla on mahdollisuus puhua itsestään ja omista tarpeistaan, joilla ei välttämättä ole paikkaa lapsikeskeisessä lastensuojelun sosiaalityössä.

Perhepäivät puolestaan antavat kaikille perheenjäsenille mukavan yhteisen kokemuksen ja tärkeää vertaistukea: Emme ole tässä yksin. Vaan yhdessä.

Olen sosiaalityöntekijänä verkostopalaverissa, jossa perhe ja joukko ammattilaisia käy läpi perheen tilannetta. Perhe on ollut lastensuojelun asiakkuudessa jo entuudestaan ja nyt aiemmin tuntematon, uusi palvelu jännittää vanhempia herättäen kysymyksiä sekä aiheuttaen epäilyksiä. Raamit aloitettavalle perhekuntoutukselle käydään läpi, sovitaan välipalaveri ja tämän jälkeen perheen lasten asioista vastaava sosiaalityöntekijä lähtee seuraavaan palaveriin. Jäämme perhetyöntekijöiden kanssa suunnittelemaan tarkemmin perhekuntoutuksen aikataulua, kertaamaan prosessia, tavoitteita sekä kuuntelemaan vanhempien näkökulmaa perhetilanteesta.

Työskentely perheessä käynnistyy, perhetyöntekijät saavat hiljalleen rakennettua luottamusta perheeseen ja tavoitteita kohti aletaan edetä askel askeleelta. Sosiaalityöntekijällä on vahva lastensuojelun osaaminen ja kokemus lastensuojelutyöstä ammattitaidon ollessa käytössä asiakasprosessissa. Sosiaalityöntekijä toimii asiakasprosessissa sekä työntekijän, palvelun tilaajan, verkostojen sekä perheen suuntaan siten, että palvelusta muodostuu asiakkaan edun mukainen kokonaisuus.

Sosiaalityöntekijän työpanoksella pyritään täydentämään laatua asiakasprosessissa kolmella tavalla. Ensinnäkin perhetyöntekijä saa säännöllistä ohjausta työskentelynsä aikana ja mahdollisuuden konsultoida sosiaalityöntekijää, säännöllinen yhteydenpito ja viikkotavoitteiden pitäminen etualalla ovat keskeisessä roolissa. Toiseksi palvelun tilaaja eli lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä saa palvelua tuottavan sosiaalityöntekijän tietoa ja näkemystä asiakasprosessin etenemisestä, tukea asiakasperheen tilanteen pohdintaan sekä kantaa ottavaa ja ammatillisuuteen pohjautuvaa näkemystä asiakasprosessin etenemisestä. Sosiaalityöntekijä toimii lapsen vastaavan sosiaalityöntekijän kumppanina ja myös osaltaan ohjaa ja neuvoo asiakasperhettä asiakasprosesseissa ollen tulkkina asioiden selventämisessä, sillä asioiden kertaaminen on usein tarpeen. Perheen tukeminen ja muutostyöskentely asiakasprosessissa onkin sosiaalityöntekijän kolmas ja tärkeä tehtävä. Sosiaalityöntekijä työskentelee osana työntekijätiimiä käyden perheessä perhetyöntekijöiden kanssa säännöllisesti päivittämässä tavoitteita ja työskentelyn etenemistä. Työskentelyn läpinäkyvyys ja avoimuus ovat omiaan rakentamaan luottamussuhdetta asiakkaan ja palveluntuottajan välillä.

Koittaa perhekuntoutuksen välipalaveri, jossa on perheen lisäksi jälleen joukko verkostoa. Käydään läpi tavoitteiden etenemistä ja päivitetään niitä. Asiakasprosessin voidaan todeta käynnistyneen hyvin, mikäli työskentely on edennyt tavoitteellisesti ja perhe on kokenut luottavansa työntekijöihin sekä tulleensa kohdatuksi täysivaltaisena osallisena muutosprosessissa, johon perhekuntoutus tähtää. Sosiaalityön päätehtäviin kuuluvatkin oleellisesti sosiaalisen kehityksen ja yhteenkuuluvuuden lisäksi ihmisten elämänhallinnan ja itsenäistymisen edistäminen. Tätä tavoitetta kohti pyritään asiakasprosesseissa yhtenä tärkeänä osana lastensuojelun toimijoiden verkostoa.

Aino-Maria Koistinaho
Sosiaalityöntekijä
Neljä Astetta Oy

 

Neljä Astetta Oy:n perustajat Mikko ja Petri tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa Lahdessa 1980-luvulla.  Kahdesta ala-asteikäistä pojasta tulee ystävykset; Ystävykset, jotka molemmat tulevat rikkonaisista perheistä. Elämässä on paljon samoja elementtejä, mutta myös eroavaisuuksia.

Mikon elämästä puuttui hoivaa, rakkautta ja hyväksyntää. Äiti oli sairastunut mieleltään Mikon ollessa vasta vauvaikäinen. Äidin muutto pois kotoa jätti jälkeensä turvattomuuden, pelon ja ahdistuksen.

Mikko eli lapsuutensa isän ja hänen uuden puolisonsa kanssa. Uusperheessä, äitipuolen, isän ja sisarusten keskellä Mikko koki jäävänsä ulkopuoliseksi. Arvottomuuden kokemus kasvoi ja itsetunto oli heikko. Viha, syyllisyys ja kauhu kerääntyivät sisälle.

Petri oli oman perheensä kahdesta veljeksestä vanhempi. Hän kasvoi vanhempien riitaisuuden, mustasukkaisuuden ja väkivallankin sävyttämässä arjessa. Perhe-elämän sekaisuus ja turvattomuus ravistelevat Petriä ja piirtyvät hänen tunnetiloihinsa.

Petri oli 9-vuotias, kun vanhempien avioliitto päättyy eroon ja äiti sekä lapset muuttivat pois yhteisestä kodista. Isä jäi yksin, eikä aina saapunut sovittuihin tapaamisiin poikien luo. Silloin Petri lohdutti itkevää pikkuveljeä ja kannusti häntä pettymysten äärellä, vaikka tunne oli itsellekin musertava. Välillä kului pitkiä aikoja, ettei isästä kuulu mitään. Miehen malli puuttui ja Petri koki henkisellä tasolla vastuuta koko perheestä.

Meillä kaikilla on elämässämme sekä huonoja että hyviä talletuksia. Huonoja emme koskaan saa pois pyyhityiksi, mutta lisäämällä hyvälle puolelle asioita, voimme pikkuhiljaa muuttaa sitä miltä elämä tuntuu. Tärkeässä roolissa ovat harrastukset ja ihmisten verkoston rakentuminen lapsen ympärille, sillä lapsen on saatava tukea ja onnistumisen kokemuksia jostakin.

Meilläkin oli omat selviytymiskeinomme ja hetket, joista ammensimme voimaa ja ammennamme edelleen. Näitä hetkiä kutsumme tunnehipuiksi. Uskomme että ne ovat jokaiselle ihmiselle välttämättömiä. Ne ovat viimeisiä oljenkorsia vaikeuksien keskellä. Niiden voimalla ihminen jaksaa yrittää silloinkin, kun ei oikeasti edes jaksaisi. Tunnehippu on jotain, jonka toinen ihminen voi antaa toiselle, sopivanlaisessa vuorovaikutustilanteessa.

Mikko vietti aina tilaisuuden tullen aikaa lähellä asuvan isomummon luona. Mummolla riitti rakkautta ja herkkuja pienelle pojalle: tarjolla oli lettuja sekä jalkahierontaa sohvalla televisiota katsellen. Bingoonkin mummo vei Mikkoa. Näin mummo antoi Mikon sisimpään viestin: sinä olet hyvä ja ainutlaatuinen poika, minä puolustan sinua.

Jalkapallo oli Mikon elämän toinen kantava voima. Siinä hän oli lahjakas, hyväkin. Kentällä elämän kaoottisuus unohtui.

Petrin perheellä oli taloudellisesti tiukkaa ja äidillä yksinäistä, mutta äiti ei siitä huolimatta luovuttanut, vaan piti huolta pojistaan ja sai kuin saikin asiat toimimaan. Samalla Petri sai kokea jotain hyvin tärkeää: äidin rakkautta sekä arvostusta äitiään kohtaan. Näin Petri oppi periksiantamattomuutta; asiat kyllä järjestyvät, kunhan ei anneta periksi.

Neljän Asteen tehtävä on löytää jokaiselle ihmiselle joku. Joku, joka kohtaa, välittää, huolehtii, rakastaa ja on läsnä. Tehtävämme on myös etsiä jokaiselle ainutkertaiselle asiakkaalle juuri hänelle sopivat yksilölliset harrastus- ja toimintamuodot – elämäniloa vaikeuksien keskelle. Tiedämme kokemuksesta, että positiivisten kokemusten ja ihmissuhteiden myötä jokaisella on mahdollisuus uuteen suuntaan. Jopa silloin kun elämä on jo kovaa vauhtia menossa väärille raiteille.

Mikko siirtyi ylä-asteelle, Petri päätti vielä ala-asteen viimeistä luokkaa.  Molemmat olivat juuri muuttaneet pois kaupungista – maaseudulle Nastolaan – ja viettivät aikaa samoissa kaveripiireissä, itseään vanhempien seurassa. Muuton myötä Mikon yhteys mummoon katkesi, eikä hänellä enää ollut paikkaa minne mennä, minne kuulua.

Ensimmäiset alkoholikokeilut ja tupakanpoltto toimivat nuorille korvaavina kokemuksina, sanattomien, täyttymättömien tarpeiden täyttäjinä. Yhteenkuuluvuutta haettiin kaveriporukasta ja itseä vanhemmilta nuorilta. Pojat tekivät mitä vain ansaitakseen heidän hyväksyntänsä.

Suomessa lama oli ovella ja vanhempien huomio kiinnittyi lasten sijasta huoliin. Kasvatuksen rima laski. Maailman avautuessa ahdistus Mikon ja Petrin sisällä kasvoi. He hakivat turvapaikka yhä enemmän erilaisista päihteistä, rikoksistakin. Lapsuus jäi lyhyeksi.

Mikko karkaili kotoa ja vietti joskus öitä kaverien patjalla sisustamassa verkkokellarin kopissa. Myös Petri koki elämässään rajattomuutta ja karkaili aika ajoin, mutta pyrkii äitinsä vuoksi noudattamaan rajoja käytöksessään. Tiivis suku isovanhempineen loi sekin Petrille raameja. Petri olikin ”hyvä poika” monen vaikeamman tapauksen joukossa. Hänellä oli jo tuolloin taito ajatella asioita eteenpäin ja nähdä kokonaisuuksia, jonka seurauksena hän pystyi selviämään monesta hankalasta tilanteesta.

Nuoren miehen uho oli molemmille pojille yhteistä, mutta Mikolla haasteet johtivat seitsemännen luokan jälkeen lopulta huostaanottoon. Hänet sijoitettiin lastensuojelulaitokseen. Vuosi laitoksessa, ankaruuden ja pelon ilmapiirissä, oli vankilamainen. Mikko vietti pitkiä aikoja lukitussa huoneessa ilman henkilökohtaisia tavaroita tai sosiaalisia kontakteja. Kiinnipitämistilanteet ja tunnekylmyys olivat yleisimpiä kohtaamisen muotoja. Kukaan ei kertonut 13-vuotiaalle pojalle miksi näin meneteltiin.

Mikon isä ja Petri vierailivat Mikon luona ja hakivat joskus häntä lomille. Petri olikin tässä ajassa ainoa ystäväkontakti.

Lastensuojelulaissa ja sosiaalialalla tavoitteet on kirjattu lapsilähtöisesti, mutta käytännössä päädytään usein toimimaan eri lailla. Vaikka teoriassa ymmärretään, että oirehtivat lapset ja nuoret kärsivät rakkaudenpuutteesta, työskentely heidän kanssaan jää joskus ongelmien tasolle. Ongelmakeskeisyys ei kuitenkaan johda toivottuihin lopputuloksiin, sillä ongelmiin keskittymällä ongelmat kasvavat.

Me olemme kääntäneet yhtälön toisinpäin ja lähestymme ihmistä hänen tarpeistaan ja niiden täyttämisestä käsin. Ajattelemme, että kaikkien ongelmista kärsivien ihmisten oikea, suuri ja sattuva ongelma on rakkauden puute. Tämä rakkauden ja perustarpeiden täyttämättömyyden puute aiheuttaa ihmisen sisälle tyhjiön, jota hän lähtee erilaisilla korvikkeilla täyttämään. Kuitenkin ainoa asia millä tyhjiö voi lopulta täyttyä, on rakkaus.

Vastauksemme tyhjiöön on monimuotoinen rakkaus ja sen ympärille luotu prosessi. Kun lapsen sekä aikuisen fyysiset, emotionaaliset ja henkiset perustarpeet alkavat prosessin läpikäymisen myötä täyttyä, syntyy pysyvää muutosta.

Neljä Astetta on yrityksemme nimen lisäksi myös kasvu- ja kehitysohjelma, jota käytämme perhetyössä. Selkeä ja dokumentoitu prosessi lähtee liikkeelle kunkin ihmisen kyvystä vastaanottaa asioita ja käydä läpi muutosta. Ohjelman seurauksena lapsen kasvuympäristöön ja perheen elinympäristöön syntyy uusia kantavia rakenteita ja verkostoja. Niiden avulla yksittäisten ihmisten perustarpeet voivat täyttyä myös sitten, kun ohjelma on heidän kohdaltaan ohi.

Jokainen ihminen haluaa tulla kohdatuksi, kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään. Mikko ei muista ainoatakaan inhimillistä ihmiskontaktia sijoituksensa ajalta. Sen seurauksena yrityksemme haluaa kohdata sekä työntekijät että asiakkaat erinomaisen hyvin. Panostamme ihmisten kohtaamisen lisäksi rajoihin, jotka ovat rakkaudesta ja molemminpuolisesta kunnioituksesta käsin asetettuja.

Mikko muutti 15-vuotiaana jälkihuollon tuella omaan asuntoon. Yksin omassa asunnossaan Mikko pelkäsi nukahtaa. Hän turvautui taas päihteisiin.

Jalkapallon pelaaminen onnistui Mikolta edelleen, mutta lupaavan jalkapallotähden ura kariutui lopulta alkoholiin ja juhlimiseen. Laji säilyi kuitenkin Mikon elämässä hyvänä harrastuksena ja terveiden elämäntapojen puolustajana.

Samaan aikaan myös Petri testasi rajojaan ja opetteli itsenäisyyttä. Hän teki ahkerasti töitä mm mansikkamaalla ansaitakseen rahaa elämiseen ja ensimmäiseen mopoon. Raha vaikuttikin nuorten tekemisiin ja heidän asemaansa toisten keskuudessa. Kodin vähävaraisuus tuntui usein Petristä vääryydeltä. Kaikki piti ansaita itse. Petri ei kuitenkaan halunnut jäädä toisten nuorten varjoon. Sisukas kunnianhimo johti saavutettuihin tavoitteiseen ja palkintoihin, josta nuori oli ylpeä.

Mikko oli vasta 17-vuotias, lähes lapsi vielä itsekin, kun hänestä tuli isä. Toisten tarpeiden tyydyttäminen oli haastavaa, kun omatkin perustarpeet olivat täysin täyttämättä. Mikko oli silti onnellinen lapsestaan ja yritti elää perhe-elämää, vaikka päihteillä olikin tuohon aikaan päärooli hänen elämässään. Vuoden päästä syntyi toinen lapsi, mutta kolmannen lapsen syntyessä Mikko ei enää asunut lastensa kanssa samassa kodissa. Nuori äiti kantoi vastuun. Muutamaa vuotta myöhemmin syntyi Mikon neljäs lapsi, toisesta parisuhteesta. Raitistumisen jälkeen, eroon johtaneesta avioliitosta hänen elämäänsä syntyi vielä tytär sekä kuopus, ensimmäinen poika viiden tyttären sisarukseksi.

Vanhemmuus on kenties ihmiselämän tärkein asia ja siksi se varmasti on myös haavoittuvin. Kuka haluaisi epäonnistua elämänsä tärkeimmässä tehtävässä? Silti joskus juuri niin tapahtuu, hyvistä yrityksistä huolimatta. Vanhemmuuden puutteella ja laadulla on suuret vaikutukset sekä lapsiin että vanhempiin. Pelko, viha, syyllisyys, häpeä, suru ja ahdistus ovat hinta mitä toimimattomasta vuorovaikutuksesta maksetaan.

Neljä Astetta pyrkii siihen, että lasten ja heidän vanhempiensa välinen kommunikaatio ja kanssakäyminen saataisiin taas sujumaan. Jos asiat on tehty samalla tavalla jo monta vuotta, eikä kukaan enää ahdistuksen, pelon, huudon tai puhumattomuuden keskellä muista tai sano, mitkä asiat ovat meillä hyvin ja että oikeasti välitän sinusta, ihmisten väliset kanavat sulkeutuvat ja viha patoutuu. Neljän Asteen ja työntekijöittemme tehtävänä on toimia sanoittajana ja sillanrakentajana perheessä.

Elämme itsekin perhe-elämän arjen ja haasteiden keskellä. Mikko on tehnyt pitkän matkan vastuuttomasta vanhemmasta ja pojasta vastuulliseksi isäksi ja mieheksi. Tänä päivänä hän on tasapainoinen ison uusperheen isä ja puoliso. Isyyden hyväksyminen tässä muodossa on vaatinut Mikolta rehellisen ja rankan itsetutkiskelun ja syvällisen muutoksen. Yrityksellämme on näiden kokemusten seurauksena poikkeuksellista näkemystä ja ymmärrystä uusperheiden arjessa eläviä asiakkaitamme kohtaan.

Petri ehti kerätä oman vanhemmuutensa tueksi paljon tietotaitoa sekä monipuolisten elämänkokemustensa että sosiaalialan opintojen kautta, ennen arjen isyyden kohtaamista. Hän elää perhe-elämää aviovaimonsa ja kahden pienen lapsen kanssa ja käyttää sekä työssä että kodissa koeteltuja arvoja toimissaan. Uutta sukupolvea kasvatetaan sekä kotona että työrintamalla.

Aikuisuuden kynnyksellä Mikon ja Petrin tiet erkanivat, molemmilla on oma suuntansa. Petri opiskeli ja paiski töitä, Mikko eteni yritysmaailmassa. Runsas päihteiden käyttö vei vielä molempia.

Mikko kävi kauppakoulua. Hän kokeili myös lähihoitajakoulussa opiskelua, mutta työtä veivät mennessään; Mikko huomasi olevansa taitava myyjä. Muutaman vuoden kuluttua nuorella miehellä oli kymmeniä alaisia ja paljon vastuuta. Sisältä särkynyt poika sai yritysmaailman hyväksynnän.

Onnistumiset toivat pohjimmiltaan ujolle pojalle rohkeutta, itsevarmuutta ja miehisyyttä. Lapsuudesta asti sisimmässä ammottanut aukko täyttyi, mutta vain hetkittäin, päihteidenkäytön, seksuaalisen käyttäytymisen, ruoan tai rahan avulla.

Mikko on aina halunnut olla mahdollisimman hyvä kaikessa mihin ryhtyy. Nuorena kyseessä oli myös epävarmuuden peittämistä, mutta iän myötä onnistumisen polte on suuntautunut Neljä Astetta Oy:n ja sosiaalialan kehittämiseen yhä inhimillisempään, todempaan ja tehokkaampaan suuntaan.

Yritysmaailman osaamista hyödynnetään sosiaalialalla liian vähän. Mikko oppi yritysmaailmassa paljon hyödyllisiä taitoja, kuten kokonaisuuksien hahmottamista, rakenteiden luomista, tavoitteiden asettamista ja niissä pysymistä, erilaisten toimintasuunnitelmien ja prosessien suunnittelua, tuotteistusta, sekä työntekijöiden ja johdon johtamistaitoja. Mikko oppi myös rajoista ja selkeistä säännöistä, joiden sisällä ihmisten luovuus voidaan vapauttaa yhteiseksi hyödyksi.

Petri lopetti lukion muutaman viikon jälkeen ja lähti ensin isän ja kavereiden jalanjäljissä ammattikoulun sähkölinjalle. Hän siirtyi kuitenkin lähihoitajakouluun heti, kun se oli iän puolesta mahdollista. Petrin mielessä oli työ nuorten parissa.

Valmistuttuaan lähihoitajaksi nuori mies huomasi, että yhteiskunnallinen vaikuttaminen kiinnostaa häntä. Päästäkseen tavoitteeseensa, Petri pyrki ammattikorkeakouluun ja aloitti sosionomiopinnot. Hauskanpito kuului opiskelijaelämään, mutta koulut hoituvat.

Opiskelujen ohessa Petri hankki monenlaista työkokemusta sekä toimeentuloa: sosiaalialalta, lastensuojelun sijaisuuksista, automyynnillä, ravintolasta, maanrakennustöistä ja tehtaasta liukuhihnalta.

Sosiaalialan yrittäjäkurssilla Petri kehitteli ammattikorkeakoulussa uudenlaista jälkihuoltopalvelumallia. Kurssin opettaja kysyi myöhemmin, Petrin jo valmistuttua, joko yritys on perustettu. Kysymys herätti työläissuvun kasvatin. Jospa hän perustaisikin yrityksen?

Samoihin aikoihin Petri haki uutta yhteyttä isäänsä. Nyrkit pystyssä kuppilan nurkalla itkivät molemmat miehet, isä ja poika.

Petri oppi lapsuutensa olosuhteiden johdosta tarkaksi toisten ihmisten tunteiden havainnoijaksi – mikä tunne toisella on ja mitä sille voisi tehdä? Hän oppi ratkomaan ongelmia ja kantamaan vastuuta itseään laajemmasta joukosta. Petrille kehittyi arjen kantokykyä ja taito varmistaa, että asiat ovat kunnossa.

Nähtyään kasvuvuosinaan ja työkokemuksensa kautta läheltä monet vilpillisetkin keinot, Petrille kasvoi erityiset rehellisyyttä ja suoraselkäisyyttä aistivat tuntosarvet. Sosiaalialalla tarvitaan molempia: jämptiyttä ja hienovaraisuutta. Petri on vastuullisine ja suorasukaisine raameineen kuin luotu sosiaalialalle. Hän pitää edelleen pienempien puolta ja on poikkeuksellisen herkillä vaistoamaan epäoikeudenmukaisuutta ja tekemään sille jotain.

Lastensuojelutyössä suuresta keinopankista on hyötyä ja meillä se on kokemustemme johdosta erityisen laaja. Meille on kehittynyt perspektiiviä, jota opitaan vain elämällä läpi tilanteita.

Kun kohtaamme asiakasperheen, jonka asiat ovat huonosti, meille syttyy nopeasti ymmärrys siitä, minkälaisia toimia tilanne vaatii. Jotta keinopankkia päästään hyödyntämään asiakasperheen kanssa, tarvitaan konkreettisten toimintaperiaatteiden lisäksi myös kunnollista kohtaamista.

Mikko perusti ystävänä kanssa myyntialan yrityksen ja toisenkin. Ne lähtivät hyvin liikkeelle, mutta romahtivat valvonnan puutteesta. Mikko koki kokonaisvaltaisen taloudellisen, sosiaalisen ja henkisen konkurssin. Romahdus oli merkittävä, koska se loi alkusysäyksen kohti vastuullisempaa tulevaisuutta.

A-Klinikan, AA:n, terapian ja erilaisten muitten verkostojen tuella Mikko aloitti raitistumismatkansa. Hän uskaltautui kohtaamaan sisällään vaanivan kivun, kauhun ja pelon. Lapsuuden vaikeat tunnekokemukset nousivat pintaan käsiteltäviksi.

Mikko raitistui, kun hän löysi itsestään sisäisen vanhemmuuden turvan ja oppi pärjäämään ilman ulkopuolelta tulevia virikkeitä tai riippuvuuksia.

Samaan aikaan Petri teki erilaisia töitä lastensuojelun parissa. Hän oli mukana käynnistämässä nuorisokodin toimintaa. Työ oli mielekästä, mutta Petrin sisällä kasvoi vahva halu tehdä asiat omalla tavalla. Innovatiivisuus veti häntä puoleensa. Petri halusi luoda jotain uutta, sillä lapsen etu ja yhä paremmat toimintatavat kiinnostivat häntä.

Helsingissä vanhojen ystävysten tiet kohtasivat yllättäen, aivan sattumalta ja he alkoivat pitää yhteyttä.

Kun on itse käynyt läpi kokonaisvaltaisen muutosprosessin, voi myös paremmin tukea toisia ihmisiä heidän kamppailuissaan. Mikon tervehtymisen kokemusten lisäksi olemme ammentaneet Neljä Astetta Oy:n ajattelu- ja toimintamalleihin valtaisan määrän tietotaitoa kymmenien ihmisten kasvumatkoista, haastattelemalla heitä heidän elämänkohtaloistaan. Näin meille on ajan kanssa piirtynyt monimuotoinen kuva kipuilevan ihmisen sisimmästä ja siitä, miten ihmiset yrittävät selvitä kurjissa tilanteissa.

Todellisten ihmisten kokemusten pohjalta olemme luoneet laajat ja yksityiskohtaiset dokumentoidut työskentelyn prosessit sekä käytännön työvälineet. Niihin sitoutumalla ja niitä seuraamalla päästään eteenpäin. Tavoitteemme on, että myös työntekijät kohtaavat omaa elämäänsä samoin kuin asiakkaamme.

Hankalien asioiden kohtaamista helpottaa, jos toinen ihminen on mukana siinä. Näkemässä yhdessä, tuomitsematta, ihmisyyden moninaisuutta kunnioittaen. Sosiaalialalla tehtävässä työssä ihmiskohtaamisen laadulla on tosiaan merkitystä ja parhaimmillaan lopputuloksena ovat työskentelyyn sitoutuneet asiakkaat ja elämän mittaiset tulokset.

Yksi esimerkki tiivistämästämme itsetuntemuksen kasvun tietotaidosta on MES®-ohjelma, joka tähtää siihen, että ihminen kasvaa monimuotoisen elämänsä sankariksi. Ihmiseksi, joka ottaa vastuun itsestään ja toisista. Oman elämän raadollisuuden kohtaaminen ei ole helppoa, eikä sen ole tarkoitus sitä ollakaan. Rohjetessaan sitoutua muutokseen, ihminen voi parhaimmillaan löytää elämisen kauneuden ja kauheuden koko kirjon: mahdollisuudet, oman ainutlaatuisen elämänvoimansa ja yksilölliset taipumuksensa.

Lapsuudenkavereiden yhteydenpito johti yhteisen yrityksen perustamiseen. Asiat etenivät kuin itsestään ja Neljä Astetta Oy perustettiin vuonna 2005. Ensimmäiset asiakkaat olivat vaikeissa elämäntilanteissa laitossijoituksesta omaan asuntoon siirtyviä jälkihuoltonuoria. Nuorten kanssa työskentely johti Mikon ja Petrin luomaan palvelukonseptia, joka toimisi ennaltaehkäisevänä vaihtoehtona laitossijoitukselle.

Mikko toi kokonaisuuteen muutosprosessinsa, omat kokemuksensa lastensuojelun asiakkaana ja tietotaitonsa yritysmaailmasta. Petri toi ammattikorkeakoulussa kehittämänsä jälkihuoltomallin sekä monipuoliset sosiaalialan taitonsa. Lapsuudenkaverusten elämäntarinat ja unelmat yhdistyivät ja kehitysyhteistyö sosiaalialalla alkoi.

Pitkäaikaiset unelmat konkretisoituivat ja palvelumalli kiteytettiin lopulta paperille nopeasti. Pohjalla oli vuosia kestänyt työ ja uurastus ihmisenä, opiskelijana, palkkatöissä sekä unelmia vaalien.

Nuoret miehet pääsivät yritystoiminnan alkuun, kun eräs isohko kunta kiinnostuu toimintamallista ja ryhtyi heidän kanssaan yhteistyöhön.

Petri jatkoi opintoja yritystoiminnan ohessa ja valmistui työnohjaajaksi. Siitä oli hyötyä, sillä Neljä Astetta Oy kasvoi nopeasti. Mikko kouluttautui yritystoiminnan ohessa mentoriksi eli kanssakulkijaksi. Tommy Hellstenin kehittämä nelivuotinen Ihminen tavattavissa -mentorkoulutus nivoo yhteen monia eri terapiasuuntauksia. Koulutuksen aikana Mikko oppi kohtaamaan itsensä ja toiset yhä todemmin.

Askeleet nuoruudesta huomiseen kantoi. Tiellä oli ollut ylämäkiä ja alamäkiä ja polku oli ollut kivinen. Mutta vastuuton polku kasvatti vastuuseen.

Vuonna 2015 Perhehoitokumppaneiden toimitusjohtaja Matti Virtanen pysähtyi tietokoneen äärelle.
Niin usein – alalla pitkään toimineena johtajana – hän kuuli yrityksestä nimeltä Neljä Astetta. Yrityksestä, joka tekee jotain niin kovin eritavoin. Tarina tuntui tutulta. Perhehoitokumppaneiden omistajat ja Key Assets Groupin yrityksen perustajat, sosiaalialan työntekijät Janet ja Jim Cockburn, tahtoivat yli 20-vuotta sitten tehdä Iso-Britanniassa jotain eri tavalla omalla alallaan. Kun Matti tutustui Neljään Asteeseen, hän näki, miten nämä kaksi eri yritystä – Key Assets ja Neljä Astetta jakavat samat arvot, lähes saumattomasti.
Matti ihastui yritykseen ja esitteli sen pääomistajille. Tästä sai alkunsa prosessi, jossa kaksi eri yritystä eri puolelta Eurooppaa, aloittavat syvän arvokeskustelun peruskysymyksen äärellä: Voisimmeko auttaa toinen toisiamme? Voisimmeko yhdessä luoda jotain aivan uutta?

Neuvottelut etenivät ja kesäkuussa 2015 Neljä Astetta siirtyi yritysjärjestelyn myötä samaan konserniin PKS:n kanssa. Muutoksen myötä Suomeen syntyi luotettava ja vahvatoimija, joka tarjoaa tulevaisuudessa yhä kokonaisvaltaisemmin uuden sukupolven lastensuojelupalveluita ennaltaehkäisevän perhetyöhön, perheiden tukemisen ja laadukkaan perhehoidon kautta. Neljän Asteen osaamista hyödynnetään nyt maailmanlaajuisessa Key Assets Groupissa. MES®-ohjelmaa viedään jo Australiaan saakka.

Perhehoitokumppanit Suomessa (PKS) rekrytoi, valmentaa ja kouluttaa vanhempia sijaisperheiksi. Ennen  koulutuksen alkua PKS arvioi vanhempien soveltuvuuden tehtävään. 2008 perustettu PKS tarjoaa perhehoitajalle vahvaa tukea: koulutusta, ohjausta, terapeutin asiantuntemusta tai perhehoidon ohjaajan tukea Tiimivanhemmuus™-mallin kautta. Lisäksi yritys järjestää koko perheen virkistystapahtumia, lasten ja nuorten leirejä sekä vertaistapaamisia perhehoitajille. Yli 30 henkeä työllistävä PKS toimii kaikkialla Suomessa lukuun ottamatta aivan pohjoisinta Lappia, itäisintä Suomea sekä Ahvenanmaata.

Molempia yrityksiä yhdistävät vahvasti arvopohja, jossa ihmisen ainutlaatuisuus ja kohtaaminen ovat keskiössä. Yhteistyö tarjoaa paljon synergia etuja ja luo mahdollisuuksia.  Tavoitteena on kehittää uuden sukupolven lastensuojelunpalveluja, joissa yhdistyvät vahva sosiaalityön osaaminen, vankka kokemus alalta – niin perhehoidosta kuin lastensuojelun avo- ja jälkihuoltotyöstäkin – terapeuttinen työskentelyote, teoria, inhimillisyys ja syvällisyys, vanhemmuustyön osaaminen, kokemusasiantuntijuus, tutkimustieto, prosessuaalinen työote ja nopea reagointi.

Yhtiöt yhdistyivät alun perin vuonna 2015 samanlaisten arvojen kohdatessa. Kuljettuaan samaa taivalta neljän vuoden ajan, tuli aika syventää yhteistyötä entisestään. Avosylin yhtymä perustettiin toukokuussa 2019.  Yhtymän tavoitteena on luoda uusia ratkaisuja ja yhteinen palvelujatkumo, joilla perheitä voidaan auttaa entistä tehokkaammin heidän haasteissaan.

Perhekeskeisyys, palveluiden laatu, vaikuttavuus ja vastuullisuus ovat kummankin palveluntuottajan keskiössä ja kohta neljä vuotta kestäneen yhteistyön aikana nämä vahvuudet ovat entisestään korostuneet. Samalla muodostui myös voimakas yhteisen brändin tarve: Keitä me olemme?

Me olemme Avosylin -yhtymä, joka muuttaa maailmaa yhdessä.

Tänään Mikko ja Petri tietävät, että heidän kokemuksillaan ja tarinallaan on merkitys. Se todentuu joka päivä, kun yksikin elämän runnoma ihminen saa tarvitsemansa tuen. Mikko ja Petri ovat jatkaneet elämässään eteenpäin ja luovutaneet Neljä Astetta Oy:n hyviin käsiin.

Sekä Petri että Mikko, Jim ja Janet, kuin koko globaali yhtymämme pitää kuitenkin tärkeänä muistaa omat taustansa, yrityksen lähtökohdat. Asiat, joista olemme lähteneet liikkeelle, elävät edelleen ja niiden tavoittaminen vaatii hiljentymistä. Vaikka yrityksen juuriin ja asioiden alkulähteelle onkin jo matkaa, haluaa yritys säilyttää yhteyden perustaan, ihmisyyteen.

Työmme todellinen merkitys on ihmisen sisäisessä tuskassa ja onnistumisissa, asioissa, jotka yhä saavat meidät nöyriksi ja sanattomiksi. Tiedämme, ettei työmme tule koskaan valmiiksi, sillä parempi maailma on aina mahdollinen. Mutta tässä nykyisessäkin on kyettävä elämään.

Mikko kysyy joskus itseltään, miksi juuri minä? Hän tietää, ettei moni hänenlaistaan elämää viettänyt ole selvinnyt, vaan elää alkoholi- tai huumekoukussa päihteiden ohjaamaa elämää, istuu vankilassa tai on jo kuollut.

Sen miettiminen tekee nöyräksi. Ehkä elämää ei voi hallita ja joskus käykin aivan toisella tavalla kuin olisi voinut odottaa.

Paremmin.

Tänä päivänä Mikon ja Petrin tarina on yksi tarina, osana Neljä Astetta Oy:n menestystarinaa. Neljä Astetta työllistää jo yli 150 työntekijää. Toimintaa on Rovaniemeltä eteläiseen Suomeen saakka, yli 90 kunnassa. Yritys on saanut olla mukana tuhansien perheiden tarinassa. Ne tarinat ovat ainutlaatuisia, syvällisiä ja koskettavia tarinoita. Jokainen yhtä arvokas. 

Tutustu tästä yhteen niistä:

Perhe etsi epätoivoisesti apua haastavaan tilanteeseensa ja löysi lopulta Neljän Asteen perhetyön. Koko perhe on sitoutunut sinnikkääseen työskentelyyn ja muutokset näkyvät konkreettisesti arjessa. ”Ilman teitä ei olisi pärjätty.”

Ja tarinamme jatkuu.  Oletko sinä siinä mukana?

***