Maailman parhaassa ammatissa

En tiedä mistä se ajatus sai alkunsa. En tuntenut ketään sosiaalityöntekijää, enkä oikeastaan edes koko ammattia. Alkoiko se Peppi Pitkätossusta vai Muumeista? Vaikuttiko Louisa M. Alcottin tai muiden taitajien kuten L.M Montgomeryn tai Anni Swanin kirjat, joita ahmin? Jostain lähteestä imin jo lapsuudessa vahvan sosiaalisen omantunnon siemenen. Tämä siemen iti läpi kouluiän ja voimistui, kun pystytimme teatterin kerätäksemme rahaa nälkäpäivän keräykseen ja kun kokosimme siskoni kanssa joulupaketteja vähävaraisille perheille. Ajatuksen muotoutuminen siihen, että tiesin mihin ammattiin minun tulisi opiskella kesti aikansa – mutta kun se kirkastui, tiesin heti osuneeni oikeaan. En silti koe olevani varsinaisesti kutsumusammatissa, vaan kiinnostavassa ammatissa. Minulla oli ja on edelleen mielenkiintoa sosiaalisten ongelmien ja epätasa-arvoisuuden ratkaisemiseen.

Aloitin sosiaalityöntekijänä alueellisella sosiaaliasemalla nuorena aikuisena, hyvin vähällä elämänkokemuksella. Takataskussa tutkintopaperi, jossa tuskin oli muste ehtinyt kuivumaan. Ensimmäinen lapseni oli syntynyt vasta vuotta aiemmin ja hädin tuskin tiesin, miten selvitä oman lapsen kanssa. Vaikka olin muodollisesti pätevä sosiaalityöntekijä, niin oloni ei varsinaisesti ollut valmis tai varsinkaan pätevä. Olin epätietoinen ja huolissani, halusin pärjätä ja olla hyvä työssäni. Olin onnekas aloittaessani sosiaalityöntekijänä aikana, jolloin asemalla oli kokeneita työntekijöitä minua mentoroimassa. Siitä huolimatta tein kaikenlaisia virheitä – paljon. Ja olen niistä kiitollinen, sillä ne antoivat minulle mahdollisuuden oppia. Aina se ei ollut kivaa, mutta se oli välttämätöntä.

Kiitos mentoroinnista Anssi, Ella Paula, Pirjo, Urpu, Emma, Tiina, Sisko, Marja-Liisa, Mirja ja kaikki te muut sosiaalityöntekijät, joilta olen saanut oppia ja joiden kanssa olen saanut erehtyä kasvaessani sosiaalityöntekijäksi. Kaikki te olette olleet erilaisia ja opettaneet jotakin uutta ja tärkeää matkani varrella. Erityisen suuri kiitos kaikille teille asiakkaille, jotka olette opettaneet minulle, miten olla parempi sosiaalityöntekijä. Kiitos, että avasitte minulle oven elämäänne ja annoitte minulle mahdollisuuden.

Siitä, kun aloitin sosiaalityöntekijänä, on kulunut nyt tasan 20 vuotta. Elämä on opettanut monenlaista ja aika kuljettanut aina uudenlaisiin tehtäviin sosiaalityössä, mutta edelleen ammatti-identiteetti sekä tämän työn vetovoima ja lumo istuu tiukassa. Olen vuorostani saanut mentoroida nuoria sosiaalityöntekijöitä, joita alalle tarvitaan lisää. Minun viestini näille nuorille alalle tuleville työntekijöille on tervetuloa! Tämä työ on haastavaa, mutta mikä työ voisi olla elämänmakuisempaa, opettavaisempaa tai vaativampaa kuin sosiaalityö? Missä työssä on suurempi mahdollisuus oppia ihmisistä, ihmisyydestä, elämästä ja itsestäsi joka ikinen päivä?  Mikä voisi olla tärkeämpää tai merkityksellisempää kuin se, että tässä työssä voit oikeasti ja aidosti muuttaa maailmaa? Yksi kohtaaminen, hetki ja ihminen kerrallaan.

Hyvää kansainvälistä sosiaalityönpäivää 2021 kaikille kollegoilleni!

Tiia Perämaa
Rekisteröity sosiaalityöntekijä 25005384786

YK:n yleiskokous julisti vuonna 2007 helmikuun 20. päivän kansainväliseksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden päiväksi. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus voidaan määritellä ihmisten mahdollisuudeksi saavuttaa täysi potentiaalinsa yhteiskunnassa. Sosiaalista oikeudenmukaisuutta tuetaan poistamalla esteitä, joita ihmiset kohtaavat sukupuolen, ikänsä, seksuaalisen suuntautumisen, rotunsa, etnisen taustan, uskontonsa, kulttuurinsa tai vamman takia. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden käsitteellä viitataan reiluuteen ja vastuuseen: ihmiset ovat vastuussa toisistaan ja kaikkien vastuulla on varmistaa, että ihmisillä on yhtäläiset mahdollisuudet onnistua elämässä. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi myös toimet köyhyyden ja yksinäisyyden poistamiseksi ovat ensisijaisen tärkeitä. (YK liitto, viitattu 18.2 2021)

Professori Juho Saari (Yle Flinkkilä 6.2.2021) on tutkinut yksinäisyyttä ja sen ylisukupolvista periytymistä. Yhteiskunnan yksinäisimmät ihmiset löytyvät köyhimpien, huono-osaisimpien ja eniten eriarvoisuutta kokevien joukosta. Yksinäisyys on aina tragedia; ”Minä en ole kiinnostava toisille ihmisille, kukaan ei halua olla kanssani.” Ihminen kokee silloin epäonnistuneensa. Yksinäisyys on juurisyy usein esimerkiksi päihde- tai peliongelmaa.

Nina Junttila on Turun yliopiston kasvatuspsykologian dosentti, joka on tutkinut lasten ja nuorten yksinäisyyttä: Junttila on haastatellut myös yksinäisiä vanhempia. Heillä on suuri huoli lapsistaan: yksinäisyyden ei haluta periytyvän. Sosiaalisten suhteiden edellytysten luominen vaatii yksinäisiltä vanhemmilta enemmän kuin heiltä, joilla on vahvat verkostot.

Ala-asteikäinen lapsi alkaa syyttää yksinäisyydestä itseään: hän kokee olevansa viallinen, sellainen, ettei kelpaa muiden seuraan. Yksinäisyydestä tulee itseään toteuttavaa. Yksinäisyys vaikuttaa lapsen kykyyn olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kun lapsi vakuuttuu huonommuudestaan ja uskoo tulevansa torjutuksi, hän vetäytyy. Millaisen jäljen se jättää lapseen? Tarvitsemme enemmän tekoja yksinäisyyden vähentämiseksi niin, ettei olisi yhtään lasta, joka viettää kaikki päivät välitunnit yksin, jota kukaan ei kutsu syntymäpäiville tai pyydä ulos leikkimään. Ettei olisi yhtään nuorta, jolla ei ole ketään kenelle kertoa välitunnilla salaisuuksia.

Korona-aika on toisaalta ollut yksinäisille, harrastuspiirien ulkopuolella oleville lapsille ja perheille helpotus. Kukaan muukaan ei ole mennyt salibandytreeneihin, partioon tai kuoroharjoituksiin. Mutta nyt kun tilanne palautuu osa lapsista ja nuorista palaa taas innolla harrastuksiinsa ja osa lapsista jää yksin kotiin vailla ikätasoista seuraa.

Tarvitsemme toivoa ja esimerkkejä siitä, miten yksinäisyys voidaan selättää ja hankalista elämäntilanteista päästä eteenpäin. Kun onnistumme vähentämään yksinäisyyden ja kuulumattomuuden kokemuksia, teemme merkittävän teon paitsi yksittäisen ihmisen myös koko yhteiskunnan hyvinvoinnin eteen.

Me Avosylin yhtymässä pyrimme vähentämään sosiaalisen eriarvoisuuden ja yksinäisyyden kokemuksia. Tuemme työssämme lapsia, nuoria ja perheitä ikätasoiseen seuraan ja pyrimme järjestämään heille matalan kynnyksen vertaisryhmiä joissa voi harrastaa ja jakaa ajatuksia.

Haluamme että ihan jokainen palveluidemme piirissä oleva voi kokea itsensä tärkeäksi, kiinnostavaksi ja merkitykselliseksi toisille. – Ettei yhdenkään ihmisen tarvitsisi kokea olevansa yksinäinen ja merkityksetön. ❤

Sanna Snellman
Aluejohtaja
Neljä Astetta Oy

Sosiaalialan asiantuntijapäivät virtuaalisena 9.-10.3.2021. Avosylin yhtymä on mukana, tule tapaamaan meitä!

Avosylin yhtymän uusi lastensuojelun asumisyksikkö Mylläri avasi ovensa tammikuussa. Sain mieluisan blogikirjoitustehtävän eteeni ja mietin, pitäisikö kirjoittaa siitä, että jokaisella pilvellä on tietenkin hopeareunus ja vaaleanpunaisilla laseilla katsottuna asiat näyttävät – no, vaaleanpunaisemmilta kuin normaalisti. Päätin kuitenkin kirjoittaa toistosta. Miksi?

Hyvä idea ja toimiva tekeminen pitää mielestäni pystyä tiivistämään yhteen lauseeseen, mielellään kahteen sanaan. Syynä se, että tiukan paikan tullen ja arvojen joutuessa myrskyn kohteeksi yhden lauseen voi vielä muistaa – isoja ritirimpsuja ei. Itselleni tämä lyhyt lause on tällä hetkellä: ”toiston kautta”. Miksi? Ja mitä merkitystä toistolla on, mitä uskon toiston saavan aikaan?

Toisto saa aikaan turvallisuutta. Päivissä on turvallista rytmiä; on paikkaa toiminnalle ja levolle – aktiivista tekemistä ja rauhoittumista. Laitosasumisessa toiston ja rutiinin merkitys mielestäni korostuu. Vaikka henkilökunta vaihtuu päivittäin työvuorojen mukaisesti ja jokainen työntekijä on oma persoonansa ja toimii jossain määrin omalla tavallaan ja tyylillään, niin päivän ja arjen rutiineista, ruoka-ajoista ja muusta yhteisesti sovitusta voimme pitää kiinni. Tällöin syntyy turvaa luovaa toistoa. Henkilökohtainen ajatukseni on, että lapsilla olisi meillä niin hyvä ja turvallinen olla, että kutsuisivat paikkaa laitoksen sijaan lastenkodiksi. Toisto on yksi rakennuspalikoista tämän tavoitteen saavuttamisessa.

Toiston vaikuttavuuden taustalla on myös tieteellisiä perusteita; me ohjaajatkin kävimme neuropsykologiaan pohjautuvan Person Brain -koulutuksen työsuhteen alussa. Jos hienosti muotoilisi, niin me Myllärissä tarjoamme korjaavia kokemuksia elämän spektrin merkittävimmiksi katsotuilla osa-alueilla. Puhekielisesti riittänee kun kertoo, että Myllärissä pyritään elämään normiarkea. Arkea, jossa on toistoa.

Toisto antaa mielestäni turvallisuutta myös henkilökunnalle. Saimme Myllärissä hyvän alkuvalmennuksen ennen toiminnan aloitusta ja tavoitteenamme on pitää kiinni yhtenäisestä työotteesta. Teoriavaihe on kuitenkin nyt takana ja arki edessä. Nyt mitataan se, mitä on opittu. Olen sitä mieltä, että toimintamme suhteessa työkavereihin, lapsiin, heidän perheisiinsä ja ylipäänsä kaikkiin sidosryhmiin, tulee merkitsemään enemmän kuin pohjakoulutus tai hienot visiot. Arjen rytmi ja suunnitelmallisuus tekevät työstä mielekästä ja palkitsevaa, kunhan niistä vain pidetään kiinni – silloinkin, kun ne joutuvat koetukselle. Ja eikö rajojen kokeileminen ole normaalia? Silloin ne ainakin löytyvät ja niihin oppii luottamaan.

Toiston lisäksi en malta olla kirjoittamatta muutamaa lausetta vuorovaikutuksesta, kommunikoinnista ja puheesta. Yleistä lienee sanoa, että ”älä tee mitä minä teen, vaan mitä minä sanon”, tällainen fariseustyyli. Kannustetaan toimimaan jollain tapaa ja samaan aikaan annetaan malli toisin toimimisesta. Tarvitseeko sanoa, että kyseinen malli tuskin toimii halutunlaisesti. Sen sijaan ihmiset – erityisesti lapset – matkivat ympärillään olevia. Käytöksellämme on suuri merkitys. Samoin on myös sanoilla, joita käytämme ja äänenpainoilla, joilla puheemme tuotamme. On tutkittu, että ihmiset puhuvat keskimääräisesti n. 7000 – 20 000 sanaa päivässä. Joten ei ainoastaan se mitä puhumme vaan myös se miten puhumme, muovaa hiljalleen meitä ja kanssamme olevia. Siksi toistettavan ja turvallisen arjen sanoittaminen lapsille on mielestäni tärkeää ja perusteltua.

Toistoa tarvitaan myös lasten, vanhempien ja sidosryhmien suuntaan kommunikoidessa. Sen vuoksi onkin erinomaisen hieno asia, että meillä Myllärissä hyvään kommunikointiin ja yhteydenpitoon sidosryhmien välillä todella panostetaan. Yksi ohjaajistamme koordinoi ja huolehtii perhetyöstä. Kaiken tohinan keskellä ei tule myöskään unohtaa meidän Mylläriläisten keskinäistä kommunikointia. Kun ajatusten vaihto työporukan kesken toimii, niin hyvillä fiiliksillä on hauskempaa tehdä töitä.

Kun tämä teksti julkaistaan, niin Myllärin yksikkö on ollut toiminnassa vajaan kuukauden. Arki on alkanut. Hauskaa on ollut. Haasteitakin. Olen varma, että homma kuitenkin toimii ja pelittää, nyt ja jatkossa, kun toimimme toiston kautta.

Sami Kivinen
Ohjaaja
Myllärin yksikkö
Avosylin Asumispalvelut

Kiitos tästä blogista kuuluu kahdelle vanhemmalle, Äidille ja Isälle. Blogiteksti on muotoutunut yhdessä teidän kanssanne. Kutsuin teidät mukaan tutkimaan yhteistyötä ja PKS:n Tiimivanhemmuus -työskentelyä vanhemman näkökulmasta. Kävimme keskustelua Äidin kodin olohuoneessa marraskuisen päivän hämärtyessä iltaan. Aloitellessamme keskustelua kissanpentu hyppäsi syliini tutkimaan läppärin näppäimistöä avatessani tietokoneen muistiinpanojen tekemistä varten. Sovimme, että teen muistiinpanojen pohjalta alustavan version blogista ja te olette kommentoineet tekstiä. Olemme huomioineet tekstissä sen, että suojelemme kaikkien asianosaisten yksityisyyttä.

Puhuimme paljon siitä, miten vanhempana tulee katsotuksi ja kohdatuksi lastensuojelun yhteistyössä. Jaoitte molemmat kokemuksenne siitä, että vanhempana oma asema on heikko, kun ollaan lastensuojelun sijaishuollon asiakkaana. Lasten asioista päätetään ikään kuin ulkopuolelta, eikä vanhempana asioihin ole juuri sananvaltaa. Syyt päätöksiin eivät tunnu aina oikeudenmukaisilta tai ymmärrettäviltä. Aika usein joutuu vanhempana kohtaamaan tunteen siitä, että muut ajattelevat minusta vanhempana aina kaikkein huonointa vaihtoehtoa. – Siihen joutuu tottumaan. Se ei tunnu kivalta. Ja kun on itse ollut omassa nuoruudessa sijoitettuna, se tausta vaikuttaa paljon, miten omaa vanhemmuutta katsotaan. Onko oikein, että leima tulee aina pysymään ja se vaikuttaa aina negatiivisesti? Saako vanhempi mahdollisuuden muuttua?

Toimivaan yhteistyöhön liittyy oikean tiedon saaminen. Kerroitte, että on tärkeää, että vanhempi saisi tietoa lastensuojelusta heti työskentelyn alussa, mutta myös työskentelyn aikana. Juridiset prosessit eivät avaudu helposti, jos niistä ei kerrota. Lastensuojelun sosiaalityöntekijän pitäisi antaa tietoa ja kertoa asioista ja päätösten perustelusta enemmän. On tärkeä saada tietoa myös siitä, mitä vanhempi voi tehdä asioiden eteen. Vanhemman saamat ohjeet ovat ristiriitaisia tai tieto on tullut muilta, ei suoraan sosiaalityöntekijältä. Työntekijät vaihtuvat usein ja asioihin perehdytään kirjauksien kautta, ilman että tutustutaan kunnolla perheen tilanteeseen. – Ei vanhemman omassa nuoruudessa tapahtunut perhekotisijoitus voi olla suoraan syy sijoittaa lasta. Luottamusta ei vahvista se, että työskentelyssä työntekijät lupaavat hoitaa asioita, mutta niitä ei hoideta loppuun, ne jäävät puolitiehen.  – Jos lastensuojelun sosiaalityöntekijä ei tunne lasta, miten hän voi tietää, mikä on lapsen etu. 

Puhuimme siitä, miten leima huonommuudesta vaikuttaa yhteistyöhön perhehoitajien kanssa. Tai itse asiassa huomasimme vanhemman ja perhehoitajan nykyisessä elämäntilanteessa paljon samoja asioita: molemmat ovat opiskelleet, molemmilla on ammatti ja työpaikka.  Ihmisinä olemme samanlaisia. Kuitenkaan en vanhempana asetu samalle viivalle. Joudun vanhempana luottamaan toisten tekemiin päätöksiin minun lapseni asioissa.  – Perhehoitajilla on minun lapseni. Kun on kyse omista lapsista, on melkein mahdoton luottaa loppuun saakka. Sekin vaikuttaa, jos ei tunne toista. Ja vaikka tietää, että perhehoitajat pitävät huolta lapsestani, lapset saavat ruokaa ja ovat turvassa, omat negatiiviset kokemukset sijaishuollosta vaikuttavat. Ne vaikuttavat siihen, miten voi luottaa ihmisiin.

Vanhemman näkökulmasta luottamusta vahvistaa, jos myös työntekijät voivat myöntää, jos ovat olleet väärässä. – Ihminen ei aina tee oikeita valintoja ja ratkaisuja.  Olen vanhempana tehnyt virheitä ja vääriä valintoja, siksi tässä tilanteessa ollaan. Toimivatko työntekijät tai sijaisvanhemmat aina virheettömästi? Voivatko työntekijät myöntää virheensä ja pyytää anteeksi?

Yhteistyö on vuorovaikutusta, missä kaikkia osapuolia kuunnellaan ja kaikki saavat äänensä kuuluville.  Lastensuojelun asiakassuunnitelmapalavereissa päätetään asioista ja niissä neuvotteluissa on yleensä vähän keskustelua lapsen arjesta.  Vanhemmalle ei ole helppo palaveritilanteessa tuoda esille omia ajatuksia. Puhuminen voi jännittää. – Mielessä pyörii, että istunko normaalisti, puhunko normaalisti, käyttäydynkö normaalisti, ajatteleeko muut, että olen sekaisin. Jos tilanteessa on paljon ihmisiä, alkaa ahdistaa, eikä kaikkea saa sanotuksi. Siksi on helpompi laitaa viestiä, myös sijaisvanhemmalle. Mutta viestissä voi aina tulla myös väärinkäsityksiä.

Tiimivanhemmuustyöskentely on tuonut yhteistyöhön enemmän puhetta ja keskustelua. – Tiimivanhemmuus on tuonut yhteistyöhön jotain positiivista. Perhehoitajan kanssa on päästy puhumaan paremmin lasten arkeen liittyvistä asioista.  – Mutta yhteistyötä voisi olla myös enemmän. Vanhemman näkökulmasta PKS:n työntekijät ovat tekemissä perhehoitajien ja lapsen kanssa. – Te teette sen, että te yhdistätte vanhempia ja perhehoitajia. – Teidän kanssanne on myös tehty asioita yhdessä, on leivottu, käyty puistossa. Se on ollut hyvä asia.

Vanhemman näkökulmasta on tärkeää, että yhteistyö toteutuu perhehoitajaperheen molempien vanhempien kanssa. Yhteistä keskustelua tarvitaan konkreettisista lapseen liittyvistä asioista: kasvatuskäytännöistä, puhelimen käytöstä, peliajoista, viikkorahoista tai esimerkiksi siitä, miten perhehoitajat suhtautuvat vanhemman lapsille antamiin lahjoihin. Vanhempia mietityttää myös se, että toimivatko perhehoitajat sijaisperheenä vain rahan takia. Vanhemmat kysyvät, tukevatko sijaisvanhemmat sitä, että lapset voisivat palata kotiin. Tai kuulevatko vanhemmat perhehoitajilta sitä, että lapset ikävöivät vanhempiaan.

– En halua vanhempana olla pelkästään negatiivinen.  Lasten sijoitus on ollut elämäni hirvein tilanne ja kauhein kokemus, mutta on hyvä, että olen saanut apua. – Ennen kuin lapset sijoitettiin enkä ollut hoidon piirissä itse, jouduin pelkäämään ja jännittämään koko ajan, että sijoitetaanko lapset. Tuntuu, että on pitänyt mennä ihan viimeiseen saakka, ennen kuin on saanut kunnollista, kokonaisvaltaista apua.

Lapset tarvitsevat selityksen sille, miksi heidät on sijoitettu. – Omille lapsille toivoo, että heillä menee mahdollisimman hyvin, vaikka he joutuvat kokemaan sijoituksenLapsi pähkäilee kysymystä, milloin voi päästä takaisin kotiin. Lapsi ansaitsee myös selityksen ja lapselle pitää olla rehellinen. 

Mutta en halua tottua siihen, että lapset eivät ole kotona. Päivä päivältä kuntoutuu enemmän ja enemmän. Mitä voin enempää tehdä? Loputtomasti ei voi katsoa mennyttä – myöskään lastensuojelussa. Toivo elää, eikä enää oma elämä ole pilalla.

Kun päätämme yhteisen keskustelun useampi kissanpennuista on asettunut viereeni sohvalle kehräämään. Nouseminen nukkuvien kissanpentujen vierestä piti tehdä hitaasti. Vaikealta tuntui lähteä myös tästä tärkeästä keskustelusta.

 

Kiittäen

Tuula
Tiimivanhemmuusterapeutti
PKS

 

 

 

 

 

 

 

 

” Ihmeitä ei pidä odotella,
ihmeitä pitää tehdä!”
– Tommy Tabermann

Yrityksessämme on tapana kirjoittaa blogeja merkkipäivinä, mutta tämänkertaisesta blogivuorosta tuli itselleni erityisen merkityksellinen. Syyskuussa kuulin ilouutisen; MINUSTA tulee isä, biologinen ISÄ! Pitkäaikainen unelmani toteutuu viimein, kun uusioperheeseemme syntyy uusi tulokas toukokuussa 2021.

Vanhemmuus ei ole minulle kuitenkaan täysin uusi asia. Isäpuolen roolissa olen päässyt luomaan suhdetta lapsiin, joihin minulla ei ole biologista yhteyttä, vaan suhteemme kasvaa tekojen ja ajan edetessä. Tässä suhteessa ei ole tarkoitus isän roolia tai paikkaa ottaa, vaan tukea sekä äitiyttä että isyyttä ja toimia bonusvanhempana joka toinen viikko. Suhde omaan lapseen ei myöskään rakennu pelkän biologian kautta, vaan samat asiat sen yhteyden rakentavat hänenkin kanssaan. Aika, toiminta ja tunteet jaetaan arjessa samalla tavalla, oli kyseessä sitten oma tai puolison lapsi.

Lapsi syntyy maailmaan, mutta isyys kasvaa lapsen kanssa! Se ei synny hetkessä vaan se syntyy hetkistä.

Tämän ajatuksen johdosta valitsin tuon Tabermannin runon, koska lähestyn isyyttä tekojen, vastuun ja yhteisen ajan kautta. Lapsi sinällään on ihmeellinen lahja, jota yhdeksän kuukautta odotetaan, mutta isyys tehdään ja luodaan yhdessä lapsen kanssa. Isyys, joka minuun on rakentunut edesmenneen isäni kautta, jäsentyy edelleen muistoina yhteisistä hetkistä, leikeistä, harrastuksista, lohdutuksesta, innostamisesta, tuesta, lapsuuden perheen perinteistä ja rakkaudesta. Vaikka tätä kaikkea en fyysisesti enää voi hänen kanssaan kokea, on se minuun rakentunut ja elää muistossa edelleen vahvasti. Toivon todella, että voin sitä samaa isyyden turvaa tarjota myös omalle perheelleni.

Omalle isälle sytytän tänään kynttilän ja muistelen häntä lämmöllä. Teille isille haluan lähettää onnittelut ja muistuttaa, ettei ihmeitä synny odottamalla, vaan ne tehdään. Isyys on ihme, joten pidetään huoli toisistamme ja viedään isyyden perimmäistä sanomaa seuraavillekin sukupolville!

Toni Sipiläinen
Avopalveluiden johtaja
Neljä Astetta Oy

Ovatko laatu ja tehokkuus toistensa vastakohtia? Me väitämme, ettei niin tarvitse olla.

 

Tehostetusta tehokkaaksi perhetyöksi koulutuskokonaisuutemme tarjoaa uusia näkökulmia lastensuojelun ja perhepalveluiden parissa työskenteleville.

Keväältä peruttu, Tehostetusta tehokkaaksi perhetyöksi – koulutus järjestetään kaksiosaisena koulutuksena:

Moduuli 1: Ke 11.11. klo 12-15.30 verkko

Moduuli 2: Ke 2.12. klo 12-15.30 Lahti / verkko

Puhujina mm. sos.tt., vet-perheterapeutti ja lastenpsykoterapeutti Pekka Holm ja Neljän Asteen Avopalveluiden johtaja Toni Sipiläinen. Lisäksi sosiaalitöntekijöiden paneelikeskustelu.

Molemmat moduulit 125€ + alv
Yksi moduuli 69€ +alv

Katso tästä tarkempi aikataulu ja ilmoittaudu mukaan!

Syyslomat ovat päättymässä ja samaan aikaan alkamassa eri puolilla maatamme. Tänäkin vuonna perheiden lomasuunnitelmien suhteen olemme poikkeuksellisessa tilanteessa. Tänäkin vuonna? Entisessä normaalissakaan kaikki perheet eivät lomalla pääse matkustamaan, saati ole lomalla samaan aikaan. Koululaisten loma-ajat on lukittu vuosittain, työssäkäyvien ei. Jollain on enemmän rahaa käytössään kuin toisella. Jollain on lomaa, toisella ei.

Siksipä pohdin tässä lomaa siltä kantilta, mitä se voi jokaiselle meistä merkitä ilman, että loma osuisi kaikilla samaan ajankohtaan.

Usein me aikuiset suunnittelemme ja ohjelmoimme arjen ja lomankin sisältöä. Kuinka usein lomalla tulee ”korvattua” menetettyä aikaa täyttämällä loma yhteisellä tekemisellä tai täydellisellä irtiotolla arjesta? Tuleeko kysyttyä mitä lapset lomalta kaipaavat?  Mitä itse kaipaan? Mitä perheemme kaipaa? Kenen tarpeita täytän ja miksi?

Kysyin tätä omalta lapseltani juuri äsken yllä mainittuja kysymyksiä käyttäen. Ohitin heti toiveet leffaan ja sisustusliikkeeseen menosta lauseella ”niitä haluat, mutta mitä tarvitset?” Pienen kaivelun ja hiljaisuuden jälkeen esiin nousivat:

  • kavereiden kanssa oleminen
  • perheen kanssa oleminen, pelataan jotain lautapeliä
  • nukkuminen pidempään

Ei tarvitse ”stressata” koulua, voi vaan olla.

Olla. Eli suhteellisen toteutettavia asioita näin aikuisen näkökulmasta, mutta vaatii silti aikuiselta mahdollisen suorittajamoodin pois päältä kytkemistä, oli itse lomalla tai ei.

Haastankin sinut kysymään itseltäsi, lapsilta, puolisolta saman.

Mitä sinä lomalla tarvitset?

Jukka Sihlman
Koulutusjohtaja
Neljä Astetta Oy

Missä määrin nuoret ovat osallisia lastensuojelun asiakkaina vuonna 2020?

Kysymys on vaikea, mutta ainakin nuorten osallisuudesta puhutaan nykyään aikaisempaa enemmän ja lastensuojelulaki velvoittaa kuulemaan lapsia ja nuoria. Tiedämme silti, että nuorten osallisuuden vahvistamiseksi on vielä paljon töitä tehtävänä. Nuorten oikeuksiin liittyviä epäkohtia, puutteita ja ylilyöntejä tulee ajoittain esiin muun muassa median kautta. Toisinaan työn resursointi – liian suuret sosiaalityöntekijäkohtaiset asiakasmäärät, ajan puute ja vaihtuvat sosiaalityöntekijät – heikentävät merkittävästi nuorten osallisuuden toteutumista käytännössä. Osallisuus edellyttää riittävästi aikaa kohdata ja kuunnella nuoria.

Miten osallisuus voidaan määritellä? Itse ymmärrän osallisuuden mahdollisuutena vaikuttaa ja osallistua, tulla kuulluksi ja nähdyksi, olla tietoinen osallisuudestaan, saada itseään koskevia tietoja ja osallistua sekä vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon ja niihin yhteisöihin, joihin kuuluu.

Olen voinut ilokseni huomata, että eri puolella Suomea on nykyisin lukuisia perhe- tai laitoshoitoon sijoitettujen nuorten kehittäjäryhmiä. Ryhmien tavoitteena on kehittää lastensuojelua paikallisesti ja valtakunnallisesti ottamalla nuorten kokemusasiantuntijuus mukaan kehittämistyöhön. Siis nuorten osallisuutta parhaimmillaan!

Olen saanut olla mukana käynnistämässä kollegoideni ja sijaisperheisiin sijoitettujen nuorten kanssa PKS:n omaa kehittäjänuorten ryhmää Sitkeitä Sissejä. Ryhmän toiminta alkoi vuonna 2013 ja sinä aikana se on muun muassa ollut mukana toteuttamassa lapsille ja nuorille suunnattua kyselyä, julkaissut kirjasen, pitänyt työpajaa PKS:n työntekijöille sekä osallistunut THL:n lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelmaan ja valtakunnalliseen nuorten kehittäjäryhmien toimintaan.

Nuorilla on valtavasti kokemuksia ja näkemyksiä lastensuojelun kehittämiseksi.   Vuosien varrella olen nähnyt, miten kehittäjäryhmän toimintaan osallistuminen on voimaannuttanut monia nuoria. Nuorille on ollut tärkeää nähdä, että on olemassa paljon muitakin sijoitettuja nuoria ja kehittäjäryhmiä ympäri Suomea, ja että heitä todella halutaan kuunnella ja ottaa mukaan kehittämistyöhön.

Sitkeiden Sissien tapaamisilla sekä lasten- ja nuorten leireillä olemme käsitelleet myös osallisuuden teemaa. Nuoret ovat pohtineet muun muassa seuraavia kysymyksiä:

Saatko vaikuttaa sijaisperheen sääntöihin, rajoituksiin tai perheen yhteisiin asioihin? Noudattavatko aikuiset yhteisiä sääntöjä? Saatko vaikuttaa siihen, miten pukeudut, millainen hiustyyli sinulla on, mitä harrastat, miten sisustat huonettasi, millainen uskonnollinen vakaumus sinulla on tai ei ole ja miten pidät yhteyttä ystäviisi ja sukulaisiisi?

Useimmat nuoret kertoivat saavansa vaikuttaa kaikkiin näihin asioihin. Eräs nuori kuitenkin kertoi, että aikuiset ovat kieltäneet häntä valitsemasta sellaista hiusväriä, kuin hän olisi halunnut. Myös lävistysten hankintaan on puututtu. Nuoret kertoivat yleisesti ottaen, että kaikista asioista keskustellaan ja neuvotellaan, mutta tiettyihin aikuisten asettamiin rajoihin voi vaikuttaa jonkin verran tai ei voi vaikuttaa lainkaan, kuten puhelimen ja sosiaalisen median käyttöön tai kotiintuloaikoihin. Enemmistö nuorista oli kuitenkin sitä mieltä, että rajoitukset ovat olleet kohtuullisia ja turvallisia ja asioista voi neuvotella. Eräs nuori oli sitä mieltä, että sosiaalityöntekijä kyllä kysyy hänen mielipidettään, mutta se ei vaikuta oikeasti mihinkään.

Meistä ammattilaisista olisi tietysti kovin ihanaa, jos aivan kaikki nuoret voisivat todeta osallisuutensa toteutuvan sataprosenttisesti. Kuitenkin pidän todella hienona luottamuksen osoituksena sitä, että nuoret uskaltavat nostaa esiin kritiikkiä, koska se on aina hedelmällinen paikka kehittymiselle ja muutokselle. Silloin meillä on jotain mihin tarttua – oiva tilaisuus rakentaa huomenna jälleen hieman osallistavampaa lastensuojelua.

Kehittäjäryhmien sijaan nuorten osallisuus kuitenkin toteutuu – tai jää toteutumatta – ennen kaikkea arjessa, niissä jokapäiväisissä pienissä valinnoissa ja teoissa, tavoissa kuunnella, keskustella ja kohdata sekä mahdollisuuksissa vaikuttaa omiin ja yhteisönsä asioihin toimenpiteiden kohteena olemisen sijaan.

Lastensuojelun perhehoidossa meillä sijaisperheitä ohjaavilla työntekijöillä on suuri vastuu siitä, kuinka tuemme nuorten osallisuuden toteutumista sijaisperheissä. Mutta sitäkin suurempi vastuu on perhehoitajilla, jotka elävät jokapäiväistä arkea nuorten kanssa. Päätöksentekoprosessin osallisuuden kannalta olennaisin toimija on nuoren asioista vastaava sosiaalityöntekijä.

Mihin kaikkiin asioihin nuori saa vaikuttaa ja missä asioissa aikuinen tekee päätökset ja vetää rajat nuorta suojellakseen? Nuoren osallisuushan ei tietysti tarkoita sitä, että hän päättää kaikesta itse, mutta tärkeää onkin, millaisen osallistavan keskusteluprosessin kautta yhteiseen lopputulemaan päädytään.

 

Ville Kantola
Sosiaalityöntekijä
Perhehoitokumppanit Suomessa Oy

 

 

Avosylin yhtymän yritykset Neljä Astetta ja Perhehoitokumppanit Suomessa osallistuivat valtakunnalliseen ”Perheet keskiöön” -osallisuusviikkoon 7.-13.9.2020. Julkaisimme somessa työskentelyn piirissämme olevien lasten, nuorten ja perheiden kokemuksia osallisuuden toteutumisesta.

Toimintaamme ohjaa lasten ja nuorten osallisuusstrategia. Strategia linjaa osallisuutta koskevat tavoitteemme. Haluamme, että lapsia ja nuoria kuunnellaan, heidän näkemyksiään arvostetaan ja heitä kannustetaan osallistumaan. Lasten ja nuorten osallisuus tulee toteutua perheiden arjessa, työskentelyprosesseissa ja rakenteissa.  Muutamme maailmaa – yhdessä.

 

Osallisuus on työssämme läsnä monella eri tasolla

Perheiden kanssa työskentelyssä koko perheen osallisuus on aina läsnä.  Se näkyy käyttämässämme kirjaamistavassa, jossa kirjaukset tehdään yhteisesti tapaamisen päätteeksi. Osallistavasta kirjaamisesta on paljon hyötyä asiakkaalle itselleen: missä kohtaa työskentelyä olemme, mitä tavoittelemme ja olemmehan menossa yhdessä samaan suuntaan? Kirjattu tieto on avointa ja työskentely kaikille osapuolille läpinäkyvää.

 

Jos ette kysy, ette voi tietää!

Kukaan ei ole ikinä ennen kysynyt multa, että miltä musta tuntuu. Se oli tosi jännää, kun se perhetyöntekijä kysyi multa, että miltä se meijän tilanne musta tuntuu. Että sitä niinku kiinnosti, miten mä sen koin.” (poika 14 v.)

Lasten ja nuorten viesti meille työntekijöille on tärkeä. Tehtävämme on kysyä ja kuunnella, antaa tilaa lapsen ja nuoren omalle äänelle. Miten lapsi kokee tilanteensa ja mitä toiveitä hänellä on? Osallisuuden kokemus on usein vahva ja voimaannuttava. Nuori otetaan aina mukaan asiakassuunnitelmaneuvotteluun ja hänelle annetaan mahdollisuus kertoa itse kuulumisiaan sekä ottaa kantaa häntä koskevissa päätöksissä. Pienikin mielipide on tärkeä. Myös lapsen oman sosiaalityöntekijän rooli lapsen osallisuuden vahvistajana on merkittävä.

 

Ryhmämuotoiset rakenteet arjen tukena

Osallisuus on läsnä ryhmämuotoisissa palveluissa. Järjestämme lapsille ja nuorille toiminnallisia ryhmiä, joissa nuoret osallistuvat aktiivisesti niin toimintaan kuin keskusteluunkin. Ryhmissä pohditaan yhteisesti myös omaan elämään liittyviä vaiheita ja niiden herättämiä tunteita.  Vertaistuella on iso merkitys.

Vanhemmille suunnatun MES®-ryhmän yhtenä päätavoitteena on lisätä vanhemman osallisuutta ja antaa vanhemmalle väylä prosessoida omia ajatuksia, tunteita ja toimintamalleja. Ryhmässä vanhemmilla on mahdollisuus puhua itsestään ja omista tarpeistaan, joilla ei välttämättä ole paikkaa lapsikeskeisessä lastensuojelun sosiaalityössä.

Perhepäivät puolestaan antavat kaikille perheenjäsenille mukavan yhteisen kokemuksen ja tärkeää vertaistukea: Emme ole tässä yksin. Vaan yhdessä.