Tätä kirjoitusta pohtiessa pysähdyin miettimään äitiyttä. Aihe on valtavan laaja – siitä saisi hyvällä kynällä kirjan hetkessä. Mietin pitkään, mistä näkökulmasta haluan kirjoittaa: kauniista hetkistä, moninaisista rooleista vai siitä, miten äitiys on muuttanut minua? Ehkä kehon muutoksista, sen hyväksymisestä – prosessista, joka on ollut raskas ja pitkä.
Aiheen rajaaminen oli vaikeaa, sillä äitiys ansaitsee tulla kuulluksi niin kauneudessaan kuin raadollisuudessaankin. Parhaiten voin kertoa siitä omasta kokemuksestani: äitinä ja perhetyöntekijänä, joka kohtaa monenlaisia äitejä ja haluaa nostaa esiin armollisuutta.
Tulin äidiksi nuorena, vasta 18-vuotiaana. Silloin sain lapsen – mutta äidiksi olen kasvanut vasta vuosien varrella, nyt neljän lapsen rinnalla. Äitiyden matka ei ole ollut oppikirjamainen, ei pelkkää ruusuilla tanssimista. Siihen on mahtunut raskauksien tuomia muutoksia, kasvua ja kipukohtia. Silti kaiken keskellä on syvä kiitollisuus ja ylpeys.
Nuorena äitinä en ollut aikani ainoa, mutta sain usein ihmettelyä osakseni – etenkin 20-vuotiaana kahden pojan ja 30-vuotiaana neljän lapsen äitinä. Olen luontaisesti hoivaava, ja pikkulapsivaihe oli minulle antoisaa ja huolettoman tuntuista. Vasta lasten kasvaessa kohtasin uusia haasteita, jotka liittyivät omiin odotuksiin, ulkopuoliseen paineeseen, riittämättömyyteen ja erityislapsen vanhemmuuteen.
Kolmannen lapsen aikoihin sairastuin vakavasti. Kivut ja liikuntakyvyttömyys estivät minua olemasta ”paras mahdollinen äiti”, ja kannoin siitä raskasta syyllisyyttä. Olin itse lapsena kokenut vanhemman vakavan sairastumisen ja tiedän, miten syvälle se voi mennä. Mutta mikä oikeastaan on ”paras mahdollinen äiti”? Minä olin sitä – silloinkin. En aina toiminut oikein, olin väsynyt, joskus ärtynyt, mutta silti riittävä ja rakastava. Tämän ymmärtäminen on ollut valtava kasvu äitiydessä.
Opin, että lapset reagoivat vaikeisiin tilanteisiin eri tavoin. Toinen vetäytyi, toinen raivosi. Molemmat tarvitsivat kuitenkin samanlaista turvaa, ikätasoista puhetta – yhä uudelleen ja uudelleen. Vielä vuosienkin jälkeen.
Esikoiseni oli koululainen sairastumiseni aikaan, ja nuorempi juuri aloitti koulun. Arki oli impulsiivista, jopa vaarallista. Kesti kolme vuotta saada apua ja neuropsykiatriset diagnoosit. Häpesin aluksi valtavasti, että lapseni oli ”erilainen”. Sain kuulla, etten ollut kasvattanut, että minun pitäisi asettaa rajat. Onneksi en hukannut lastani häpeän alle. Hän oli edelleen se täydellinen pieni ihminen, jonka kanssa kuljin rinta rinnan. Uupuneena oli vaikea huomata onnistumisia, mutta niihin tarttuminen oli ratkaisevaa – minulle ja lapselle.
Neuvot ja syyllistäminen ulkopuolelta ajoivat välillä mustiin vesiin. Mutta ne myös herättivät puolustamaan, kasvattamaan sisäistä luottamusta omaan vanhemmuuteeni.
Sosiaalinen media tuli mukaan nuorempien lasten aikana – elämäni vaikeimpana kasvukautena. Otin siitä paineita. Jaoin täydellisiä hetkiä tavoitellen jotain, mitä en itse edes pysähtynyt miettimään. Vasta luottamuksen kasvaessa opin, että tärkeintä on se, mitä tapahtuu kameran linssin takana. Tähtihetket eivät ole matkoja tai täydellisiä koteja, vaan ensimmäinen halaus aamulla, viesti teiniltä ”rakastan sua”, päiväkodin pihassa syliin juokseva lapsi.
Olen oppinut, että elämässä tapahtuu asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Rypeminen ja syyllisyys vievät voimia – äitiydestäkin. Teini-ikäisten kohdalla olen nähnyt, miten avoin keskustelu luo luottamusta: äidille voi puhua, vaikka välillä olenkin se ”maailman ärsyttävin”.
Tämän viikon kiintymyssuhdekoulutuksessa sain lohtua. Meitä koulutti ihana Saana Sievers. Hän puhui siitä, miten tärkeä varhaislapsuuden kiintymyssuhde on, mutta myös siitä, miten niitä voi korjata läpi elämän. Ei ole tärkeintä takertua menneeseen, vaan keskittyä tähän hetkeen ja tulevaan.
Tommy Hellsten sanoo: ”Vain riittämättömänä voi riittää.” Olen haavoittuva. Koen riittämättömyyden ja huonommuuden hetkiä. Mutta en anna niiden enää ohjata äitiyttäni – ne pysäyttävät ja saavat tarkastelemaan. Olen keskeneräinen, mutta rakastava, ylpeä ja hyvä äiti lapsilleni. Paras mahdollinen.
Perhetyöntekijänä saan kulkea monenlaisten äitien rinnalla ja oppia heiltä. Työssäni korostan myötätuntoa, onnistumisten huomaamista ja jokaisen äitiyden ainutlaatuisuutta. Ei ole yhtä muottia, johon ketään tulisi sovittaa.
Toivon jokaiselle äidille lohtua, myötätuntoa ja armollisuutta. Jättäkää paineet. Keskittykää hetkeen – siihen, mitä juuri nyt teette. Se riittää. Äitienpäivän ei tarvitse olla täydellinen. Se on paras juuri sellaisena kuin se on – kaikkine tunteineen – niiden kanssa, jotka tekivät sinusta äidin. ❤️
Äiti ja perhetyöntekijä
Tänään, 21. helmikuuta, vietetään kansainvälistä Care Day -päivää. Care Day’n, eli sijaishuollon juhlapäivän tarkoituksena on juhlistaa sijaishuollossa asuvia tai asuneita lapsia ja nuoria sekä heistä välittäviä henkilöitä. Tämän vuoden juhlapäivän teemana on Rakkaus lastensuojelussa.
Nuoret toivovat panostusta huolenpitoon ja rakkauteen
Suomessa erityisesti 13–17-vuotiaiden nuorten huostaanotot ovat lisääntyneet, ja valtaosa heistä sijoitetaan lastensuojelulaitoksiin. Lapsiasiavaltuutettu on koonnut neuvonantajien tiimin nuorista, joilla on kokemusta lastensuojelun sijaishuollosta. Tiimin toiminta oli osa laajempaa Euroopan lapsiasiavaltuutettujen verkoston, ENOCin, nuorten neuvonantajien kuulemista 15 eri maassa tai alueella. Tiimin toiveissa korostuu, että sijaishuollossa panostettaisiin etenkin nuoren saamaan huolenpitoon ja rakkauteen sekä yksilölliseen kohteluun. Nuorten mielestä huolenpidon ja rakkauden pitää olla lähtökohta sijaishuollossa: se tarkoittaa heille hyvää kohtelua siten, että on turvallinen olo. Suomen tiimin suositus lapsen oikeudesta huolenpitoon ja rakkauteen sijaishuollossa nostettiin myös koko Euroopan nuorten neuvonantajien suositukseksi.
Perhehoito tarjoaa turvaa ja huolenpitoa lapselle
Perhehoito on ensisijainen sijaishuollon muoto lastensuojelulain sekä YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen nojalla. Siitä huolimatta Suomessa laitoshoitoon päätyy lapsia, joiden edun mukaista olisi olla perhehoidossa. Vuoden 2023 aikana vain 54 prosenttia kodin ulkopuolelle sijoitetuista lapsista oli sijoitettuna perhehoitoon.
Perhehoidon hyödyt on todettu lukuisilla tutkimuksilla. Perhehoidossa lapsi ja nuori saa kasvaa kodinomaisessa ympäristössä, jossa hänellä on mahdollisuus muodostaa pysyviä ja turvallisia kiintymyssuhteita. Perhehoito tarjoaa ympäristön, jossa rakkaus ja huolenpito ovat luonnollisesti läsnä arjessa.
Vaikka laitoshoidolle on edelleen paikkansa haastavimmin oireilevien lasten kuntoutuksessa, vahva ja säännöllinen tuki koko perhesijoituksen ajan mahdollistaa haastavastikin oirehtivien lasten ja nuorten sijoittamisen perhehoitoon. Vahvasti tuetun perhehoidon avulla oirehtivakin lapsi voi asettua sijaisperheeseen ja oireilu rauhoittua. Tätä edesauttaa se, että sijaisperheessä lapsella on pysyvät aikuiset ja mahdollisuus luottamuksellisiin suhteisiin perheen vanhempien kanssa.
Lastensuojelulain uudistuksessa tulee huomioida myös perhehoidon asema
Tällä hetkellä on käynnissä lastensuojelulain uudistus koskien väkivaltaisia ja rikoksiin syyllistyviä tai sijaishuoltopaikasta luvattomasti poistuneita nuoria. Nuorten neuvonantajien tiimi painotti, että sijaishuollon kehittämisessä tulee huomioida myös nuoret, jotka eivät käyttäydy väkivaltaisesti, riko sääntöjä tai poistu luvattomasti sijaishuoltopaikasta. Lastensuojelun sijaishuollon kehittämisessä ja lainsäädännön uudistustyössä tulee huomioida kaikkien sijaishuollossa asuvien lasten ja nuorten tarpeet. Siksi on tärkeää, että lastensuojelulain kokonaisuudistuksessa tarkastellaan myös perhehoidon roolia sijaishuollon muotona.
Katja Halonen
Sijaishuoltopalveluiden johtaja
Avosylin yhtymä
Hyvin levätyn kesän ja mukavien yhteisten reissujen ja lomatekemisten jälkeen arki on alkanut Pallo-kotien yksiköissä. Elokuun alusta alkaen yhteisöissä aloitetaan arkeen valmistautuminen. Omakasvattajat käyvät lasten kanssa läpi tarpeelliset hankinnat, jotta vaatteet ja koulutarvikkeet ovat valmiina koulun alkaessa. Jotkut lapsista ovat myös vanhempiensa kanssa käyneet kotiharjoitteluidensa aikana kaupoilla valitsemassa uusia hienoja kyniä ja penaaleja, joita sitten yksikössä on innolla esitelty. Isommilla nuorilla esimerkiksi oma lukuvuosikalenteri on tärkeä väline oman elämänhallinnan harjoitteluun; kalenteriin voi itse merkata omat tärkeät menot ja pikkuhiljaa opetella pitämään huolta omista asioista itsenäisemmin, vielä kuitenkin aikuisen vahvalla ohjauksella.
Monenlaisia tunteita
Yksiköissä tulostellaan lukujärjestyksiä sekä käydään keskusteluja lasten ja nuorten kanssa uuden lukuvuoden alkuun liittyviin monenlaisiin tunteisiin. Mahdollisesti vastassa on kokonaan uusi koulu, uusi opettaja tai astetta haastavammat tehtävät. Paluu voi olla myös takaisin omaan tuttuun kouluun, tuttuun luokkaan omien jo tuttujen kavereiden kanssa.
Koulun alku voi herättää kuitenkin monenlaisia tunteita olipa tilanne mikä tahansa edellisistä. Jännitystä kesän jälkeen muiden oppilaiden kohtaamisesta, epäonnistumisen pelkoa, jännitystä siihen liittyen, miten pärjään taas koulupäivien sosiaalisen kuormituksen tai oppimisen saralla? Miten jaksan herätä joka aamu? Mitä jos en pysty hillitsemään itseäni ja teen jotakin typerää? Mitä jos minut leimataan tai tulen kiusatuksi? Entä jos en enää sovikaan kaveriporukkaan? Mitä muut ajattelevat minusta? Uskallanko mennä syömään koulun ruokalassa? Tuttuja mietteitä, joita aikuiset sanoittavat ääneen ja kannustavat lapsia kohtaamaan pelkojaan, tsemppaavat kohti uutta kouluvuotta. Lupaamme olla apuna ja tukena, rinnalla kulkemassa. Toisaalta ilmassa on myös odotusta ja innokkuutta; ihanaa, kun saa päiviin selkeämmän arkirytmin, koulupäivinä näkee paljon kavereita ja riittää yhteistä touhua. Näihin arjen iloihin tartutaan herkästi ja kasvatetaan positiivisia ajatuksia koulunalkuun liittyen.
Tiivistä yhteistyötä ja tukea
Pallo-kotien yksiköissä tehdään tiivistä yhteistyötä koulun opettajien, avustajien ja rehtoreiden kanssa heti koulun alkaessa. Opettajien kanssa ollaan tarvittaessa yhteydessä jo ennen koulun alkua, jotta yhteinen tavoite; hyvin onnistuneet ensimmäiset koulupäivät saataisiin toteutumaan. Se, että lapsi saa heti alkuun onnistumisen kokemuksen ja ensimmäisistä koulupäivistä kokonaisuutena jää hyvä fillis, on tärkeää. Aina alku ei mene odotusten mukaan, jolloin yhteistyötä koulun kanssa tiivistetään entisestään ja yhdessä lapsen kanssa mietitään, miten selvitään tästä eteenpäin. Kohtaamalla ja kuulemalla lasta sekä opettajan, rehtorin ja Pallo-kotien aikuisten yhteispohdinnalla teemme kaikkemme, että lapselle koulunkäynti ja arki ei olisi ylitsepääsemätöntä selviytymistä päivästä toiseen vaan tarjoaisi onnistumisen kokemuksia ja oppimisen iloa. Joskus oma elämäntilanne voi olla niin haastava, että omat voimavarat eivät riitä täyttämään kaikkia vaatimuksia, jolloin meidän aikuisten tehtävä on myös löytää juuri sen hetkiseen elämäntilanteeseen sopivia ratkaisuja.
Ryhmäkoti Muutoksessa saamme aloittaa syksyä erityisen ylpeänä, sillä lapset ja nuoret ovat startanneet kouluvuotta uskomattoman hyvällä tsempillä. Opettajien Wilmaan laittamilla hymy-merkinnöillä ja meidän aikuisten positiivisilla huomioinneilla on äärettömän suuri merkitys. On hienoa olla mukana kasvattamassa ja tukemassa lapsen itsetuntoa osana kouluyhteisöä ja yhteiskuntaa sekä omaa identiteettiä oppijana. Ryhmäkoti Muutoksessa halusimme palkita lapsia ja nuoria viime viikonloppuna hyvin alkaneesta kouluvuodesta. Jokainen sai itse valita mihin käyttää pienen summan kannustusrahaansa. Lapset valitsivat muun muassa leffassa käynnin kaverin kanssa, sushibuffetissa ruokailun kaverin kanssa, Hesburger-lahjakortin tai meikkiostoja. Näissä tunnelmissa on hyvä jatkaa eteenpäin lukuvuotta!
Anni Leminen
Pallo-kodit, ryhmäkoti Muutoksen johtaja
Elämässä on pieniä sekä vähän suurempia tapahtumia ja asioita, joita tulisi käsitellä. Jotkin asiat saattavat itsestä johtumattomista syistä jäädä vaille selitystä tai varsinaista asian loppuun saattamista. Syitä voi olla monia muitakin, mutta meille pitkään toimineille ja kokeneille vanhemmille, sijaisvanhemmille, kävi näin ja asiat jäivät ymmärrystä vailla vellomaan; mitä oikeasti tapahtui, missä ja milloin? Olisinko voinut tehdä tai sanoa jotain toisin niin, että lopputulos olisi ollut toisenlainen – helpompi ymmärtää? Milloin olisi ollut oikea aika tehdä päätöksiä tai ratkaisuja? Mihin olisin vetänyt omat rajani?
Monesti heräsin toivottomuuteen ja ahdistukseen, kun vastauksia ei löytynyt kesken jääneeseen asiaan. Olimme meille sijoitetun lapsen kanssa tilanteessa, joka laittoi meidän tekemisen, ajattelun ja perhedynamiikan niin koville, ettemme olleet siihen millään tavalla valmistautuneita. Pohdin öisin, kenelle voisin puhua, kun näistä sijaislapsia koskevista asioista ei voi puhua kenelle tahansa, eikä itseänsä peiliin katsominenkaan tuonut asioihin mitään uutta tai ratkaisevaa.
Otin nämä kysymykseni ja ajatukseni omassa kriisiksi luonnehdittavassa tilanteessa puheeksi tukityöntekijälleni, ja hän ehdotti tiimivanhemmuustiimityöskentelyn mahdollisuutta. ”Mitä se on? Kuulostapa hyvälle? Otan mitä vain vastaan tähän tilanteeseen, jos se yhtään saa ajatuksia sekä tuntemuksia selkeimmiksi.”
Tiimivanhemmuustiimissä ilmapiiri oli välittävä ja aito
Tiimivanhemmuustiimiin meillä oli mahdollisuus osallistua etänä siten, että oma tukityöntekijämme tuli meille ja osallistuimme työskentelyyn yhdessä ruudun kautta. Läsnäolijoiden ja työskentelyprosessin kulun esittelyn jälkeen pääsimme kertomaan asiamme. Tämän jälkeen tiimin jäsenet omilla puheenvuoroillaan käsitteli ja nosti esille kullekin mieleen nousseita ajatuksia ja näkökulmia.
Mielestäni kiehtovaa oli se, miten asiamme näyttäytyi ja kuulosti muiden mielestä. Ajatus siitä, että antaa oman pulmatilanteen, omat ajatuksensa ja toimintansa muiden tarkasteltavaksi, voi olla pelottava, mutta voin sanoa, että kokemus oli hyvin valaiseva ja ajatuksia avartava. Nyt meillä oli mahdollisuus katsoa heijastavaan peiliin, kuunnella näkökulmia ja toteamuksia. Omalla päätöspuheenvuorolla saimme vielä selventää ja todentaa asiaamme sekä keskustella ns. valaistumisestamme sekä kertoa, millä tavalla saimme tämän työskentelyn aikana mielessä velloneisiin asioihin perspektiiviä. Koimme, että saimme heti alkutekijöistä lähtien olla itsellemme mukavassa paikassa, luotettavien ihmisten seurassa läpikäymässä asiaamme hyvässä ja asiallisessa hengessä. Ilmapiiri oli välittävä ja aito vaikka osa meistä olikin etäyhteyden päässä.
Mitä itse tästä sain vaikka asiaani ei voi täysin päätökseen saada?
Sain omille ajatuksilleni vahvistusta ja tiedän, että tarvittaessa tiimivanhemmuustiimi on uudelleen saatavilla. Tiimin jälkeen mielessäni alkoi soimaan Jannan laulun sanat: ”Hullu sä et ole.”
Vinkkinä tiimivanhemmuuteen menevälle: on hyvä miettiä ne kipupisteet ja kysymykset, joihin haluaa vastauksia. Aika on sen verran rajallinen, että sellaisella valmistautumisella saa tehokkuutta käytettävään aikaan. Avoimin mielin ja rehdisti mukaan!
Lämpimästi suositellen,
Valaistunut
Me kaikki opimme tiimivanhemmuustiimeistä
Olen itsekin hoitanut pieniä, vaativahoitoisia lainalapsia. Ymmärrän hyvin valaistuneen perhehoitajan tunteet. Kun ei tiedä, mikä on totta ja mikä tarua. Olenko aivan hukassa ja väärillä raiteilla ajatusteni ja tunteideni kanssa? Minulla on huolehdittavanani tämä lapsi, jonka huolenpidon haluan olevan hyvää. Samalla olen aivan ymmälläni siitä, kuinka toimisin, kuinka suhtautuisin, mitä teen ja mihin olen yhteydessä.
Kaikki meistä aikuisista kokee hämmennyksen hetkiä vanhemmuudessaan. Kun sitä meidän vanhemmuuttamme sijaishuollossa seuraa vielä niin läheltä moni muukin aikuinen – voi neuvojen kysyminen olla hankalaa ja suorituspaineet kasvaa. Ajattelen, ettei kukaan kuitenkaan selviä tehtävästään yksin, ja että pienet tai isommat kriisitilanteet ovat väistämättömiä perhehoidossa. Vahvaa vanhemmuutta on tuoda pulmatilanteet yhteiseen pohdintaan. Tiimivanhemmuustiimi on yhteistä ajattelun ajattelua, joka palautuu aina lapsen hyväksi kasvattamalla sekä perhehoitajan, että PKS:n ammattilaisen kykyä pohtia ihmisen käytöksen taakse sekä ylläpitämällä aikuisten uteliaisuutta etsiä erilaisia selityksiä ilmiöille. Koskaan en ole lähtenyt uutta oppimatta tiimivanhemmuustiimistä.
Kiitos sinulle Valaistunut, että jaoit kokemuksen kanssamme ❤
Katja Niukkanen, sosiaalityöntekijä
Avosylin Perhehoitokumppanit etsii jatkuvasti uusia sijaisperheitä. Me tarjoamme tärkeään työhösi täyden tuen, johon kuuluu muun muassa tiimivanhemmuustyöskentely. Lue lisää: Sijaisvanhemmaksi | Perhehoitokumppanit Suomessa Oy.
Etsinnässä hyvä perhe
Perhehoidon ammattilaisen työn tähtihetkiä on soittaa perhehoitajalle eräs merkityksellinen puhelu. Puhelu on usein täynnä jännittävää odotuksen tunnelmaa. Kihelmöivien tunteiden jakamisen ja ruusunpunaisten lasien läpi katsovien silmäilyjen lisäksi puhelussa jaetaan faktaa ja pudotellaan pilvilinnoista. Työtehtävässä on kyse yhdestä lastensuojelun sijaishuollon tärkeimmästä kohdasta, jossa ei paukutella henkseleitä vaan pysähdytään ja keskitytään. Ollaan etsimässä sijoitettavalle lapselle soveltuvaa perhehoitoperhettä.
Ennen tätä puhelua hyvinvointialue on tehnyt PKS:lle perhepyynnön lapseen liittyen. Alkukartoituksessa PKS saa lapsesta anonyymit perustiedot ja kuvauksen lapsen yksilöllisistä tarpeista. Perhepyynnössä esitetään myös vaatimukset ja toiveet sijaisperheen valmiuksista ja ominaisuuksista. Perhepyyntö käynnistää PKS:ssä prosessin, jossa perhepankkia käydään PKS:n rekrytointi- ja sijoitustiimin työntekijöiden kesken läpi vaatimusten ja toiveiden lista olkapäällä. Perheet ovat PKS:n työntekijöille tuttuja valmennus- ja arviointiprosessien tai aikaisempien sijoitusten kautta, joten usein käy niin, että heti lapsen perustietoja lukiessa työntekijälle tulee mieleen joku lapselle mahdollisesti soveltuva perhe. Joskus joudumme myös toteamaan, että nyt ei sopivaa, kriteerien mukaista perhettä ole halutulta alueelta vapaana.
Lapsen ja sijaisperheen yhteensovittamisesta puhutaan täällä perhehoidon puhekielessä mätsäämisenä. Vaihe on ammatillista osaamista vaativa ja lapsen etua hyvin monitahoisesti pohtiva kohta lapsen sijoituksessa. Vaihe on lapsen elämän kannalta niin merkittävä, että kaikki mahdolliset ja usein mahdottomatkin riskit ja vaikuttavat tekijät käydään huolellisesti läpi ja niistä puhutaan ääneen. Mätsäämistä ei tehdä yksin vaan työ on mitä suurimmassa määrin sosiaalityön ammatillista yhteistyötä.
Mätsääminen tehdään yhdessä
Alkaa lapsen tarpeiden ja perheen valmiuksien pyörittely. Sijainti, etäisyys lapsen läheisiin, lapsen tarpeet, mahdolliset erityistarpeet, päivähoito, koulu, lapsen läheisverkosto, lapsen toiveet, lapsen vanhempien toiveet ja tapaamisjärjestelyt. Lapsen harrastukset, kaverit, kulttuuritausta, perheen kielet, uskonnolliset tavat. Pohdittavien asioiden lista on mittava. Perheen sijainti suhteessa lapsen nykyiseen asuinpaikkaan ja läheisiin; miten lapsen kuljetukset läheisiä tapaamaan järjestyisivät; onko lähikoulussa lapsen tarpeen mukainen pienluokka; onko perheessä lapsen toiveiden mukaisesti muita lapsia tai onko perhe sosiaalityöntekijän toiveen mukaisesti sellainen, että muut lapset olisivat jo isompia kuin hän; onko perheessä lapsen toiveen mukaisesti lemmikkieläimiä tai eihän vaan perheessä ole eläimiä, koska lapsi on allerginen.
Ja pyörittely jatkuu. Mahdollistetaanko perheessä lapsen vanhempien toive iltarukouksesta, joka on ollut vanhemman tapana lapsensa kanssa; miten sijaisperheen muut lapset mahdollisesti sopeutuisivat elämään juuri tämän lapsen kanssa; onko yhteistyö läheisverkoston kanssa sujuvaa; onko läheisverkosto kriisivaiheessa lapsen sijoituksen suhteen, miten lapsen vanhemmat ja muut läheiset suhtautuvat siihen, että lapsi sijoitetaan perhehoitoon; onko läheisverkostossa elämäntilanne, joka voi aiheuttaa turvallisuusriskin lapselle tai sijaisperheelle ja miten siihen voidaan valmistautua; miten tehdä muutosvaiheesta kaikille osapuolille mahdollisimman sujuva ja miten järjestää kaikille osallisille heidän tarvitsemansa tuki sekä muutosvaiheessa että mahdollisen sijoituksen myötä.
Tukipalvelut osa suunnittelua
Meillä PKS:ssä lapsen ja perheen yhteensovittamisesta vastaa tehtävään erityisesti perehtyvä rekrytointi- ja sijoitustiimi. Tiimi koostuu sosiaalityöntekijöistä, perhehoito- ja tukiperhe-koordinaattoreista sekä päälliköstä ja hallintokoordinaattorista. Tiimissä on PRIDE-valmentajia ja perhehoidon arvioinneista sekä sijoitusten tukipalveluista kokemusta omaavia sosiaalityöntekijöitä, jotka ovat valmentaneet perheet ja tuntevat hyvin heidän valmiutensa. Myös perhehoitajien omat alueelliset työntekijät, jotka tuntevat perheen tavat ja arjen, ovat tärkeässä roolissa mätsäyksessä. Näistä syntyy hyvä startti yhteisille pohdinnoille hyvinvointialueen työntekijöiden kanssa.
Kun odotukset ja toiveet kohtaavat ja PKS:n perhepankista löytyy perhepyynnön mukainen perhe, PKS:stä lähtee perheen esite hyvinvointialueen tutustuttavaksi. Esitteeseen on koottu perheen perustiedot ja valmiudet. PKS:n esite sisältää myös kuvia perhehoitajista, heidän kodistaan ja lemmikeistään hyvinvointialueen, lapsen ja hänen läheistensä tutustumista helpottamaan.
Yhteensovitus laajenee PKS:n ja hyvinvointialueen yhteisiksi keskusteluiksi. Hyvinvointialueelta prosessissa mukana ovat sijaishuollon asiakasohjauksen sosiaalityöntekijät ja lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä ja sosiaaliohjaaja sekä usein lapsen lyhytaikaisen perhehoidon perhehoitaja ja tukityöntekijät. Tärkeää on, että myös lapsen vanhemmat tunteva työntekijä osallistuu mätsäämiseen. Prosessiin liittyy pian myös se PKS:n perhehoitoperhe, joka on ammatillisen arvion mukaan paras mahdollinen tälle lapselle, ja yhteisissä pohdinnoissa käydään läpi perheen valmiuksia vastata juuri tämän lapsen tarpeisiin.
Saatetaan joutua miettimään esimerkiksi miltä perhehoitajasta tuntuu tieto, että lapsi on joutunut seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi tai että lapsi käyttää päihteitä tai että lapsen vanhempi on henkirikoksen takia vankilassa. Osalle perhehoitajista on karttunut kokemusta aiemmista sijoituksista, toiset ovat tehtävän edessä ensimmäistä kertaa. Perhehoitajat miettivät tarkasti ennalta omia valmiuksiaan lapsen yksilöllisen tilanteen mukaisesti. PKS:n vastuulla on järjestää perhehoitajilleen sijoituksen onnistumista tukevat palvelut. Perheen tukisuunnitelman laatiminen alkaa mätsäämisen kohdassa ja jatkaa kulkuaan sijoituksen toteutumisen myötä.
Kohti yhteistä matkaa
Yhteensovituksen ratkaisuvaiheessa yhdessä hyvinvointialueen, PKS:n ja perhehoitajien kesken vahvistuu arvio siitä, että lapselle on löytynyt hänen yksilöllisiin tarpeisiinsa soveltuva perhe. Mätsäyksen tässä vaiheessa lapsen vanhemmat saavat mahdollisuuden tutustua perhehoitajiin. Askel on tärkeä vanhempien kriisivaiheessa ja sopeutumisen edistymisessä. Aikuisten tutustumisten jälkeen perhehoitajat esitellään lapselle ensin keskusteluin ja kuvin.
Sitten lopulta, monien vaiheiden ja viikkojen, joskus jopa kuukausien jälkeen ollaan mukana jälleen yhdessä tähtihetkessä. Lapsi tutustumassa hänelle löydettyyn perhehoitoperheeseen. Silloin ollaan läsnä tässä ja nyt. Tilanteessa kaikilla on lupa olla tunteissa ja puhuakin niistä. Joskus ollaan aika hiljakseen. Lapsilla tosin on tapana palautella meitä aikuisia maan pinnalle: ”onks tää mun huone”, ”onks nää kaikki legot yksin mun”, ”monelta on ruoka”, ”kauanko saa pelata”, ”onks teillä Disney Channel”, ”käviks äiti ja isä täällä kans”, ”saako Remu-koira nukkua mun kans”. Siinä tärkeimmät ja tietysti päälle vielä, että ”koska mä tuun yöksi” ja ”heippa siihen saakka”.
Tässä prosessin vaiheessa Remut saattavat nousta arvoon arvaamattomaan. Ammattilaiset saavat siirtyä taustalle tukemaan. Jää on murtunut, kiitos Remujen ja kaikkien muiden osallisten. Lapselle on löytynyt perhe ja yhteinen matka voi alkaa.
PKS:n sosiaalityöntekijä Kati
Avosylin yhtymään kuuluva Perhehoitokumppanit Suomessa on vahvasti tuetun perhehoidon erityisasiantuntija jo vuodesta 2008.
