Koronakevään äitiys

Äitienpäivän lähestyessä on kiinnostava pysähtyä miettimään, millaista oma äitiyteni tänä erikoisena keväänä on ollutkaan. Onko laatu lisääntynyt määrän myötä? Ehkä ei.

Ainakin minun silmäni ovat viime viikkoina ohittaneet sujuvasti vinkit lasten kanssa tehtäviin ulkojumppiin, yhdessä rakennettavaan hyönteishotelliin ja juuritaikinan ruokintaan. Olen hetkittäin palannut tunnelmiin, mitä koin silloin kun hoidin lapsiani heidän ollessani pieniä. Käytän enemmän aikaa siihen, että mietin miten saisin heidät viihtymään hetkiä itsekseen ja keskenään, kuin siihen, että vietän hetkiä heidän kanssaan. Minun tavallinen, kiireisempi arki sai useammin pohtimaan, olenko viettänyt tarpeeksi hyviä hetkiä lasteni kanssa. Tavallinen kiireinen arkeni sai minut useammin aktiivisemmin keskustelemaan, kaivamaan Uno-kortit kaapista ja huolehtimaan, että iltasatu ehditään lukea.

Neljän Asteen tuen piirissä olevien vanhempien kanssa puhutaan paljon riittävän hyvästä vanhemmuudesta. Mikä riittää siihen, että lapset voivat jatkaa asumista vanhempien kanssa? Millainen on vanhemman voinnin oltava, jotta lapsella on turvallista olla hänen kanssaan? Minkälaisista rutiineista ja rajoista on ainakin pidettävä kiinni, jotta lapsen arki on aikuisjohtoista ja lapsen ei tarvitse kantaa huolta? Miten huomiota ja hellyyttä lisätä, jotta lapsi kokee olevansa rakastettu? Onnistumme työssämme jos vanhemmuus on riittävää.

Viime viikkoina olen useammin kuin kerran korvannut salaatin käteen isketyllä porkkanalla, yhteinen lautapeli on vaihtunut elokuvaan ja tuki koulunkäyntiin on lipsunut loppuviikon kysymykseen ”ooks sä tehnyt kaikki?”. Yhdessä on kuitenkin herätty arkiaamuisin viimeistään kahdeksalta, yhdessä on syöty useasti päivän aikana, yhdessä on vietetty hauskoja hetkiä. Yhdessä on riidelty ja sovittu. Riittävän hyvä äitiys näyttää riittäneen.

Lämpöiset äitienpäiväterveiset kaikille äideille!

Anne Niittymäki
Konsultoiva sosiaalityöntekijä, Neljä Astetta
Koulutus ja -konsultaatioasiantuntija, Avosylin

”Jotain on sattunut. Me olemme yksin. Pikkusisko on minun vastuullani. Minun on haettava apua. Jos onnistun pääsemään pihalle siskon kanssa niin voin pyytää apua joltakin aikuiselta”

Olin leikkinyt omia leikkejäni täysin rauhassa, kun isä sanoi, että käväisee neljä vuotta nuoremman siskoni ollessa päiväunillaan kerrostalomme pihalla. Muutama minuutti kului helposti iloisessa huolettomuudessani leikkiessä, sen jälkeen iski hätä. Tuntui, että olimme olleet jo ikuisuuden yksin.

Sisko oli muutaman kuukauden ikäinen ja nukkui pinnasängyssään, minä neljä- tai juuri viisi vuotta täyttänyt. Vastuu painoi ahdistavana harteillani. Aloin kammeta siskoa pois pinnasängystä. Suunnitelmani oli päästä ulos asunnosta rappukäytävään ja siitä pihalle. Ehkä löytäisimme pihalta jonkun aikuisen, joka auttaisi meitä. Siinä vaiheessa isä tuli kotiin. Aikaa oli kulunut ehkä 10-15 minuuttia. Helpotus oli sanoin kuvaamaton. Isosiskon vastuu on painava!

Olen elänyt turvallisen lapsuuden ja muut siskon pelastustehtävät eivät ole olleet tarpeen. Kun olin lapsi, siskosta oli kyllä paljon vaivaa… aina piti ottaa leikkiin mukaan, piti ymmärtää ja joustaa, piti olla hyvänä esimerkkinä. Sisko muistaa kuinka kiipesin köyttä pitkin kiipeilykuuseemme ja vedin sitten köyden ylös ettei sisko päässyt perässä. Silti vietimme paljon aikaa ja leikimme yhdessä.

Tuosta ärsyttävästä takiaisesta tuli kuitenkin sittemmin läheisin ystävä, jonka kanssa voi jakaa ilot ja surut. ”Olen aina tiennyt, että ryntäät paikalle, jos on hätä”, sanoi siskoni. Ja minä tiedän, että hän tekee samoin.

Avosylin yhtymä työskentelee satojen perheiden kanssa joka kuukausi. Perheiden hyvinvointi rakentuu pitkälti toimiville suhteille. Kun perheessä tapahtuu muutoksia kuten kriisi, huostaanotto, lapsen sijoitus perhehoitoperheeseen tai lapsen muuttaminen takaisin omaan perheeseen, tulisi nämä suhteet aina huomioida erityisellä huolellisuudella. Lapsen auttaminen huomioimatta hänen tärkeitä suhteitaan on vaikeaa, ellei mahdotonta.

Lasten kiintymyssuhteet on lastensuojelussa pitkään jätetty vaille suurta huomiota. Vasta vuosituhannen vaihteessa John Bowlbyn 60-70-luvuilla kehittämä kiintymyssuhdeteoria on otettu myös lastensuojelutyössä keskiöön ja vanhemman ja lapsen kiintymyssuhteen laatua ja sen vaikutuksia lapseen on pyritty arvioimaan.

Vielä on matkaa siihen, että sisaruussuhteiden voima ja tärkeys huomioitaisiin lastensuojelutyön prosesseissa. Lastensuojelussa on paljon niitä lapsia, jotka kantavat vastuuta sisaruksistaan joka päivä kodeissaan, kun vanhemmat eivät siihen pysty. Isosiko tai -veli voi olla pienempien sisarusten ainoa turva. Perhetyössä työskennelläänkin päivittäin sitkeästi vastuun palauttamiseksi vanhemmille. Jos nämä lapset joudutaan sijoittamaan, olemme yhteisistä ponnisteluistamme huolimatta vieläkin joskus siinä tilanteessa, että sisarukset joudutaan erottamaan sijoitusvaiheessa. Yhteistä paikkaa, joka vastaisi kaikkien tarpeisiin ei aina välttämättä löydy. On hyvin vaikeaa joutua erotetuksi sisaruksistaan, joista kantaa edelleen vastuuta. Miten tätä suhdetta voidaan tukea sijoituksen aikana?

Meillä on Suomessa paljon myös niitä sijaisperheitä, jotka eivät edelleenkään saa riittävästi tukea lapsen sijoitusvaiheessa. Kun lapset eivät ole kasvaneet samassa perheessä pienestä asti, tarvitaan paljon aikuisen apua ja tukea lasten ja nuorten väliseen tutustumisprosessiin ja siihen, että oma paikka perheessä löytyy jokaiselle. Kun niin käy, voi sisaruussuhde alkaa muodostua vanhempien tukemana. Samoin siskon tai veljen menettäminen niinkin iloisen asian kuin kotiutumisen kautta on raskas prosessi kaikille osallisille ja myös sisaruussuhteet täytyy tässä prosessissa huomioida. Miten voidaan turvata niiden jatkuvuus? Meillä kenelläkään ei ole varaa menettää tärkeitä ihmissuhteita.

Sisaruussuhteet ovat parhaimmillaan suuri voima elämään. Niissä harjoitellaan sosiaalisia suhteita, toisen huomioimista, riitelyä ja joustamista toisen hyväksi. Ne ovat elämän ensimmäisiä suhteita, joissa saamme palautetta omasta itsestämme ja joissa tulemme hyväksytyksi. Kukaan muu ei tunne sinua niin kuin sisarus, jonka kanssa olet samassa kodissa kasvanut, joka tuntee historiasi ja joka on todistanut sekä hyvät että huonot hetkesi. Jokainen meistä tarvitsee jonkun, joka ”rynnii paikalle, jos on hätä”.

Kiitos sisko

 

Tiia Perämaa
Avosylin yhtymän toimitusjohtaja

Tänä vuonna kansainvälinen sosiaalityön päivä nostaa meillä PKS:llä esiin tärkeääkin tärkeämmät: sijaissisarukset.

Kansainvälistä Sosiaalityön päivää vietetään jälleen! Kansainvälinen sosiaalityön päivä on sosiaalityön ammattilaisten ja kouluttajien yhdessä järjestämä juhlapäivä, jonka tarkoituksena on tuoda näkyviin tärkeää ihmisoikeustyötä tekevät sosiaalialan ammattilaiset. Tänä vuonna päivän teemana on korostaa ihmissuhteiden merkittävyyttä (Promoting the Importance of Human Relationships).

Meillä Perhehoitokumppaneilla sosiaalityön ammattilaiset tekevät merkittävää ihmissuhdetyötä – teemme ensisijaisesti töitä lastensuojelun perhehoitajien kanssa. Tämä pitää sisällään paitsi työskentelyn suoraan perhehoitajien kanssa, niin myös heidän syntymälapsiensa kuin myös heidän perheisiinsä sijoitettujen lasten ja näiden läheisten sekä laajojen hoiva-, opetus-  ja viranomaisverkostojen kanssa.

Kun lapsi joutuu jättämään syntymäperheensä ja siirtymään vanhempiensa kodista vieraaseen kotiin, ollaan tilanteessa, jota lähtökohtaisesti kukaan ei suunnittele omalle lapselleen kohdattavaksi. Silti tilanne on toisinaan väistämätön ja ehkä vanhemman itsensäkin ymmärtämä. Sijaisperheeseen tullessaan tämä sijoitusta tarvitseva lapsi kokemuksineen otetaan avosylin vastaan. Perheenä heidät on tähän tehtävään ja tilanteeseen valmennettu ja siihen he ovat valmistautuneet. Vastaanottajana tällaisessa tilanteessa on koko tuleva sijaisperhe: aikuiset, lapset, lemmikit, läheiset.

Meillä työskentelevien sosiaalityön ammattilaisten tärkein tehtävä on luoda turvaverkko tähän kaikille uuteen tilanteeseen. Valmennuksessa opittu muuttuu konkreettiseksi. Nyt eletään sijaisperheen elämää! Perheessä asiat ovat uusia, ne koetaan ensimmäistä kertaa. Ammattilaisemme ovat kohdanneet nämä tilanteet jo useaan kertaan uransa aikana. Se antaa kokemuksen tuomaa varmuutta myös perheelle: näin voi tapahtua, tämä ei ole tavatonta, tällaisesta tilanteesta on selviydytty aikaisemminkin.

Hämmästyttävä voimavara tästä muuttopäivästä alkavassa sijoitetun lapsen kotouttamisessa ovat sijaisperheiden syntymälapset. Tämä näkymätön sosiaalityön voimavara ammattilaisten ohella! Nämä lapset valmistautuvat sijaissisaruuden tehtäväänsä vanhempien valmentautumisen rinnalla. Lapset elävät kuitenkin varsin konkreettisessa maailmassa ja sijaissisaruus avautuu heille oikeastaan siinä hetkessä, kun vieras lapsi muuttaa heidän kotiinsa. Se on päivä, jolloin sijaissisaruus syntyy ja yhteinen matka alkaa. Syntyy lasten välinen suhde, jolla on edellytykset elämänmittaiseen, pysyvään ihmissuhteeseen.

Millaisen korkeakoulun nämä ihmissuhteet sitten vaativat syntyäkseen? Sijaissisaruudessa on kyse elämänsä jakamisesta vieraan lapsen kanssa. Siinä on kyse sisaruudesta, jossa ei ole biologista sidettä. Sen puute ei kuitenkaan heikennä tätä suhdetta. Sijaissisarena lapsi jakaa myös arvokkaimpansa: omat vanhempansa. Sijaissisaruksille tekemämme kyselyn perusteella (n=38) melkein viidennes (18%) kokee, että tämä vanhemman jakaminen ei ole helppoa. Siksi he tarvitsevat tukea tässä roolissaan. Kyselyssämme he kertovat tulevansa hyvin toimeen sijaissisaruksensa kanssa (87%). Sama määrä vastaajia kertoo PKS:n työntekijän huomioivan heitä. Meillä sijaissisaret ovat siis jo varsin hyvin osa sosiaalityön ammattilaisten tukemaa kokonaisuutta, jossa työtä heidän kanssaan tehdään erityisesti perhe- ja lapsikeskeisesti, mutta missä tavoitteenamme on kehittää sitä koko ajan enemmän myös toiminnallisiin ja teemoitettuihin vertaistukiryhmiin. Tiedämme, että ne auttavat lapsia ja nuoria näkymättömässä tehtävässään, jota he toteuttavat omissa kodeissaan, oman elämänsä rinnalla.

Meille kokemusta on tullut tästä työstä myös maailmanlaajuisesti kollegoiltamme: tätä työtä tehdään vahvasti myös mm. Ruotsissa ja Irlannissa, Englannissa, Australiassa ja Kanadassa. Irlannissa perhehoitotyössä julkaistiin äskettäin opaskirjanen perhehoitajille, minkä sisällön tuotannosta vastasivat sijoitetut lapset. Kirjanen antaa sijoituksen kokeneilta nuorilta viisauden helmiä meille ammattilaisille ja perhehoitajana toimiville tai sitä harkitseville. Valmistuneen kirjasen innoittamana Irlannissa mietitään nyt vastaavan oppaan tuottamista sijaisperheiden syntymälapsilta, jossa heidän viisautensa ja kokemustensa kerryttämä tieto saataisiin niin ikään, ammattilaisten sekä perhehoidossa toimivien tai sinne hakeutuvien perheiden ja erityisesti tietenkin heidän lastensa käyttöön. Ehkäpä meillä voitaisiin tarttua vastaavan haasteeseen? Tiedämme, että sijaissisaruus on elämää rikastuttavaa ja paljon antavaa. Tiedämme myös, että se on ajoittain raskasta ja vaativaa, ja on päiviä, jolloin se tuntuu ottavan kaiken ja enemmänkin. Tiedämme, että elämä muuttuu sijaissisaruuden myötä. Meidän sosiaalityön ammattilaisten ymmärrys ihmissuhdeperustaisesta työstä on äärettömän merkityksellistä, kun mietimme näiden kodeissaan sijaissisaruuden tehtävää toteuttavien lasten tuen ja ohjauksen merkitystä.

Onneksi meillä on heille annettavaa – he antavat meille niin paljon!

Sari Leskinen

Perhehoitopalveluiden johtaja pohjoinen
Perhehoitokumppanit Suomessa Oy

Lapseni näytti minulle toissapäivänä videon saatesanoilla ”tämä mies tekee tässä ihan oikein”.

Videolla moottoripyöräilijä pysähtyy kesken matkanteon huomatessaan tien poskessa kyyhöttävän miehen.
Nappaa hänet kyytiinsä, vie lämpimään, tarjoaa ruokaa ja kuivaa vaatetta sekä paikan olla lämpimässä.
Silminnähden liikuttunut mies ei saa sanaa suustaan.

Noh, oli tilanne aito tai ei, niin nimenomaan tuo lapsen kommentti läikäytti pisaran suolaista vettä silmäkulmaani.
Sama pieni lapsi, joka kipuilee kasvussaan ja itsensä etsimisessä (vielä varmasti pitkään), näki videon viihdearvon ”taakse” ja omalla tavallaan ymmärsi teon merkityksen:
ystävällisyyden ja toiveikkuuden.

Tokaisin lapselle, että kyllä sinäkin voit toimia noin ja vaikuttaa toiseen positiivisesti. Huomata.
”Ei mulla ole motskaria.” kuului vastaus.
Lyhyen hiljaisuuden jälkeen löydettiin kuitenkin esimerkkejä arjesta, joissa juuri hän voi toimia kuten motoristi videolla.

Esimerkiksi:
– kiitän ja tervehdin kaupan kassalla hymyillen
– kysyn kaverilta mitä sulle kuuluu?
– kohtelen luokkakavereita reilusti
– kehun jos kaveri oppii uuden scuuttitempun (varsinkin ennen minua).

Meidän vanhempien, aikuisten ihmisten tehtävä ja OIKEUS on näyttää tässä esimerkkiä.

Ystävänpäivänä on perinteisesti muistettu työkavereita, ystäviä ja muita läheisiä.
Mutta ihan yhtälaillä voit huomioida kenet tahansa kohtaat tänään (ja muinakin päivinä).
Ollaan perusasioiden äärellä, sillä tässä kiireisessä maailmassa kaikkien ympäriltä ei löydy ystäviä vaan yksinäisyys ja sen mukanaan tuomat tunteet.

Kokeile vaikka. Ota kohteeksesi satunnainen vastaantulija; bussikuski, vierustoveri, kaupan kassa, kauppakeskuksen vartija — kuka tahansa.
Hymyile, kysy mitä kuuluu, kiitä tai sano se, minkä ajattelet voivan ilahduttaa siinä hetkessä.
Ystävänpäivässä on kyse sanoista, teoista ja huomaamisesta.

Huomaa sinäkin siis ystävällinen teko ja laita hyvä kiertoon. Se palautuu aina takaisin jossain muodossa ja kulkee eteenpäin lastemme kautta.

Huomaavaista ystävänpäivää ❤️

Jukka Sihlman
MES®-ohjelman johtaja
Neljä Astetta Oy

Viimeksi eilen olin neuvottelussa, jossa tuli puheeksi se, koska vanhemmat ovat eronneet. Aikuinen mietti ja hahmotteli koska se tapahtui, mutta nuorelta vuosiluku ja ajankohta tuli saman tien. Tämä on hyvin tuttua. Lapset ja nuoret muistavat hyvin tarkasti kokemuksiaan vanhempien eroon liittyen, vaikkei siihen liittyisi sen suurempaa dramatiikkaa.

Melko usein kylläkin liittyy; vuosittain noin 3000 eroa johtaa pitkittyneeseen ja riitaisaan huoltoriitaan. Riitaisa ero mainitaan usein puhuttaessa lisääntyneistä lastensuojeluilmoituksista.

Vanhempien ero koskettaa vuosittain noin 30.000 lasta. Perhetyön palveluissa kohtaamme paljon erotilanteessa olevia, eroa suunnittelevia tai siitä toipuvia vanhempia ja heidän lapsiaan. Pyysimme Neljän Asteen tukitoimien piirissä olevia lapsia kuvaamaan ajatuksiaan vanhempien eroon liittyen. Halusimme antaa heidän muistoilleen merkitystä, halusimme meidän aikuisten kuulevan mitä meidän pitäisi tehdä toisin. Ja lopulta ajatuksista ja teoksista syntyi Siinä hetkessä” -näyttely.

Ei lasten kuullen pidä riidellä tai puhua toisesta vanhemmasta pahaa. Vanhempien pitäisi tajuta, että lapsi on lapsi, ihan sama minkä ikäinen.”, tyttö 16 v.

Kun vanhemmat riitelee, oon kuin varjo joka unohtuu.  Puhutaan ja luvataan asioita, mitkä ei toteudu.”, poika 12 v.

Aina kyse ei ole sanoista. Lapsi ja nuori hakee aikuisen eleistä ja ilmeistä hyväksynnän puheilleen. Lapsi oppii nopeasti saako toisesta vanhemmasta puhua ja pitää. Saako hänellä olla merkityksellinen suhde vanhempaan, joka ei ole puolisona odotuksia täyttänyt?

Se oli kauheeta.  Mä en pysty puhumaan siitä.”, poika 8 v.

Kunpa tämä kahdeksan vuotias pian pystyisi, kunpa hän ei veisi tätä vaiettua kokemusta mukanaan aikuisuuteen. Kovin monta aikuista olen kohdannut, jotka eivät muista enää vuotta, mutta muistavat ”salamana” tunteen mikä on omien vanhempien eroon tai sen jälkeiseen aikaan liittynyt. Usein aikuiset myös näkevät miten se tunne ja nämä kokemukset ovat elämässä mukana kulkeneet.

Näyttelyssä myös aikuiset saivat jättää terveisensä lapsille.  Seinä täyttyi aikuisten koskettavista viesteistä:
”Me aikuiset tehdään virheitä. Siitä saa huomauttaa.”

Ero voi ehdottomasti olla hyvä ja oikea ratkaisu. Haluamme vain muistuttaa meitä aikuisia, että näemme lapsen tarpeet ja tunteet mahdollisimman hyvin oman kriisimme aikana. Toivottavasti myös joku lapsi tai nuori näkee näyttelyn ja kokee, että hän ei olekaan ajatustensa kanssa yksin.

Siinä hetkessä” näyttely oli esillä Tampereen Nuorisopalveluiden Monitoimitalo 13:ssa marraskuussa 2019. Seuraavaksi se matkaa esille Helsingin kaupungin Kallion Perhekeskukseen.

Näyttely on nyt avoinna, tervetuloa tutustumaan!

Anne Niittymäki
Koulutus- ja konsultaatioasiantuntija
Konsultoiva sosiaalityöntekijä

Avosylin yhtymä

 

 

 

 

 

 

Tänään vietämme neljättä joulupäivää,  Viattomien lasten päivää.

Erityisesti tänään voisimme ymmärtää, että lapset ovat aina syyttömiä vanhempien tai aikuisten tekoihin ja erilaisiin valintoihin, riippumatta siitä minkälaiseen maailmantilanteeseen, paikkaan tai perheeseen hän sattuu syntymään. Maailmassa on paljon lapsia, jotka kasvavat aikuisen vallankäytön kohteena ja ovat osallisina erilaisissa riidoissa, erotilanteissa, tai sodissa – täysin viattomina.

Joulukuun 28. on kristinuskossa juhlapäivä, jota vietetään kuningas Herodeksen surmauttamien Betlehemin poikalasten muistoksi. Raamatun kertomusta voisi verrata viime päivinä puhuttaneeseen Al-holin tilanteeseen, Syyrian pakolaisleirillä eläviin, tai vaikka lastensuojeluun päätyviin lapsiin. Suomessakin on lukuisia lapsia, joiden vanhemmat eivät kykene pitämään heistä huolta. Syitä voi olla monia, kuten erilaiset elämänhallinnan ongelmat, päihteet ja mielenterveyden pulmat. Joillakin vanhemmista esiintyy keinottomuutta tarjota jotain sellaista, mitä he eivät itsekään ole saaneet kokea. Voimme olla kiitollisia ja onnellisia siitä, että näitä lapsia varten meillä on tässä maassa viranomaisia ja ammattilaisia. Aikuisia, jotka pitävät huolta tai puuttuvat silloin, kun lapsen turvallisuus on uhattuna.

Lastensuojelun työntekijänä sekä äitinä toivoisin sinun pysähtyvän erityisesti tänään muistamaan myös niitä lapsia, joiden elämää varjostavat erilaiset pelot. Tai lapsia, joille juuri vietetty joulu, lähestyvä uudenvuoden juhla, sekä ihan tavallinen arki ei ole lahjojen, ilon ja onnen tai turvallisuuden täyttämää. Lastensuojelu voidaan käsittää laajemmin lasten suojeluksi. Se ei ole yksin ammattilaisten ja viranomaisten toimintaa, vaan toivottavasti se nähtäisiin kansalaisia koskettavana asiana. Hyvät eväät elämään lapsi saa turvallisista kiintymyssuhteista ja aikuisista, jotka pitävät huolta ja auttavat kasvamaan. Vastaavat lapsen tarpeisiin.

Huolehditaanhan yhdessä siitä, että jokaisen lapsen läheltä löytyy ainakin yksi turvallinen aikuinen.  Vaikka työssä tai arjessa suhtautuisimme aikuiseen ja vanhempaan arvioivammin, niin lapset ovat viattomia, ja heitä tulee katsoa kuten lapsi ansaitsee. Olkoon ihan joka ikinen päivä lasten päivä!

Hyvää Viattomien lasten päivää!

Piia Niinikoski
Aluejohtaja
Neljä Astetta Oy

Juhlistaessamme 6.12. Suomen 102 vuoden itsenäisyyttä, on hyvä palauttaa mieleen mistä Suomen itsenäisyyden matka alkoi.

”Suomen itsenäistyminen oli tapahtumasarja, jonka tuloksena Venäjän keisarikuntaan vuodesta 1809 lähtien kuulunut autonominen suuriruhtinaskunta muuttui vuonna 1917 itsenäiseksi valtioksi. Kun P. E. Svinhufvudin johtama senaatti nimitettiin 27. marraskuuta 1917, sen tärkeimpänä ja ensimmäisenä tehtävänä pidettiin Suomen itsenäisyyden pikaista järjestämistä. Eduskunnan porvarillinen enemmistö halusi irtautua mahdollisimman nopeasti Venäjästä, jossa bolševikit olivat nousseet valtaan lokakuun vallankumouksessa. Koska bolševikkien asemaa Venäjän laillisina johtajina ei haluttu tunnustaa, päätettiin Suomi julistaa yksipuolisesti itsenäiseksi.

Svinhufvudin, Carl Enckellin ja Gustaf Idmanin muodostama Suomen senaatin valtuuskunta saapui 29. joulukuuta 1917 Pietariin virallisen tunnustuspyynnön kanssa. Kansankomissaarien neuvosto antoi tunnustusesityksen muutamaa minuuttia ennen puoltayötä 31. joulukuuta.”

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_itsenäistyminen

Itsenäisyyspäivä perinteineen kiteytyy monilla talvi- ja jatkosodan tapahtumiin. Sukupolvet vaihtuvat, mutta meidän monien isovanhemmat joutuivat kokemaan sotatilan ja sitä seuranneen epävarmuuden ajan kansainvälisissä suhteissa.

Omat isovanhempani elivät itsenäisen Suomen nuoruusaikana ja kokivat tilanteen, johon kukaan ei halua joutua. Sotatila on todellisuutta nykyäänkin monelle kriisialueella elävälle lapselle ja nuorelle, ilman heidän omaa syytään tai vaikutustaan. Sotatila vaikuttaa voimakkaimmin yhteiskunnan heikompiin, rikkoo ja erottaa perheitä.

Voi vain arvailla, millainen tilanne Suomessa vallitsisi ilman vuoden 1917 itsenäisyyden julistusta tai vuosina 1939-40 ja 1941-44 käytyjä sotia. Itsenäisyyden arvostamisen myötä kunnioitamme kaikkia niitä raskaita uhrauksia, joita suomalaiset ovat tehneet maansa eteen. Me voimme elää turvallisessa maassa, jossa aikuisilla ja lapsilla on itsemääräämisoikeus. Tämän myötä jokaisella Suomen kansalaisella on perustuslaissa määritetyt henkilökohtaiset vapausoikeudet, poliittiset oikeudet ja vapaudet, tasa-arvo-oikeudet sekä taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet.

Yhteiskunnan mittarina on pidetty sitä, miten se kohtelee heikompiosaisiaan. Työmme ja yhteisten päämääriemme kautta vaikutamme päivittäin näiden oikeuksien toteutumiseen Suomessa ja kun hiljennymme juhlistamaan itsenäisyyspäivää, toivon jokaisen kantavan avosylin ja ylpeänä osuuttaan yhteiskunnan hyvinvoinnissa.

Kiitos teille henkilöstömme, kun teette osaltanne Suomesta entistä paremman paikan elää.

 

Antti Haponen
Talousjohtaja
Avosylin yhtymä

Photo by Tapio Haaja on Unsplash

Lapsen oikeuksien sopimus täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Se on maailman laajimmin ratifioitu ihmisoikeussopimus ja sopimuksena poikkeusellisen laaja sekä yksityiskohtainen. Lapsen oikeuksien sopimus ratifioitiin Suomessa vuonna 1991. Sopimus koskee kaikkia lapsia ja kaikilla lapsilla on oikeus kaikkiin näihin oikeuksiin saman aikaisesti.

Tänä vuonna teemana on ”Saan olla minä”. Se herätti minussa muiston siitä, kun poikani oli vain muutaman vuoden ikäinen. Hän kertoi päiväkodissa kaikille olevansa tyttö nimeltä Vekla. Hän myös rakasti mekkoja ja kaikkea kauniita ja kimaltelevia asioita. Eräs päiväkodin täti käytti kovasti aikaa vakuuttaakseen poikani siitä, ettei hän ole tyttö vaan poika. Olin iloinen, ettei hän onnistunut vakuuttamaan poikaani siitä. En ikinä ymmärtänyt miksi se oli niin tärkeää tälle tädille. Poikani tunsi itsensä silloin tytöksi nimeltä Vekla ja hän oli Vekla onnellisesti ja ylpeästi. Tyttö nimeltä Vekla jäi meillä ohimeneväksi vaiheeksi, jonka jälkeen on tullut muita vaiheita, mutta lapsille se viesti, että pitää olla tietynlainen, on arkipäivää. Viesti tulee meiltä aikuisilta. Viesti tulee myös muilta lapsilta. Mikä pahinta, me olemme sen lapsille opettaneet.

Lapselle voi olla pelottavaa olla erilainen. Mitäs jos onkin vääränlainen? Voi olla liian hidas, liian nopea, liian äänekäs, väärän kokoinen, väärän värinen, voi pitää vääränlaisia vaatteita, harrastaa vääriä lajeja ja kännykkäkin voi olla aivan väärää merkkiä. Puhumattakaan siitä, että lapsen sisällä olisi kokonainen aito minä, jota ei ole vielä uskaltanut kenellekään paljastaa.

Lapsen oikeuksien sopimus kieltää kaiken syrjinnän ja velvoittaa meitä toimimaan lapsen edun mukaisesti, hänen perhettään tukien ja osallisuutensa varmistaen. Jokainen lapsi – eli hän millaisessa tilanteensa hyvässä – on oikeutettu siihen, että hänen minuuttaan, tarpeitaan ja itsemääräämisoikeuttaan kunnioitetaan. Aikuisten vastuulla on luoda edellytyksiä sille, että lapsi voi tulla nähdyksi ensisijaisesti omana itsenään : ei ainoastaan lastensuojelun yhtenä asiakkaana, ei sijoitettuna lapsena, ei maahanmuuttajana, potilaana tai oppilaana. Vaan sinä arvokkaana ainutlaatuisena henkilönä, joka hän on.

Kunpa meillä olisikin valta tehdä maailmasta sellainen, että lapset voisivat olla onnellisesti ja riemukkaasti sitä mitä he ovat. Pelon sijaan olisikin hyväntahtoinen uteliaisuus, jolla erilaisia piirteitä tarkasteltaisiin. Häpeän sijaan olisikin ylpeys; olen ainutlaatuinen. Kunpa meillä olisikin valta tehdä maailmasta sellainen, että kaikki tarpeet sopisivat valmiisiin muotteihimme, tekemämme palvelu- ja koulutusputket joustaisivatkin niin, ettei yksikään putoaisi niiden ulkopuolelle. Kunpa kaikki lapset tuntisivat, että he ovat oikeanlaisia juuri sellaisina kuin ovat. Kunpa he olisivat ylpeitä ainutlaatuisuudestaan ja tuntisivat mahtuvansa ja sopivansa joukkoon. Kunpa meillä vaan olisi valta tehdä maailmasta sellainen.

Ai mutta, meillähän on. Meillä on kaikki se valta. Puututaan syrjintään. Muutetaan maailma.

Hyvää lapsen oikeuksien päivää lapset! Saatte olla juuri sitä mitä te olette ❤️

Tiia Perämaa
Avosylin yhtymän toimitusjohtaja

#LOS #saatollasinä #saanollaminä #avosylin #perhehoitokumppanit #4astetta #muutetaanmaailmaa

Isän roolista.

Olen työskennellyt viimeiset 17 vuotta lastensuojelussa. Tuona aikana olen ollut monenlaisissa haastavissa rooleissa: omaohjaajana, vastaavana ohjaajana, lastensuojelulaitosten johtajana, esimiehenä, sovittelijana, erotuomarina… Lista on loputon. Olen ollut mukana huostaanottotilanteissa, väkivaltatilanteissa, kuolemantapauksissa, uusien ihmisten syntymissä ja onnistuneissa kotiutuksissa. Monia vaikeita kohtaamisia ja toisaalta lukuisia erittäin palkitsevia tilanteita ja lopputuloksia.
Ne eivät kuitenkaan vedä vertoja kaikkein vaikeimmalle ja palkitsevimmalle roolilleni: isän roolille.

Kun tulin isäksi, olin jo yli kymmenen vuotta työskennellyt lasten ja nuorten kanssa. Ensin nuorisopalveluissa ja myöhemmin lastensuojelussa. Eli minulla oli jo kokemusta vastuullisesta lasten kanssa toimimisesta. Silti muistan edelleenkin hyvin elävästi kauhuntuntemuksia, joita koin esikoisen ensimmäisen elinvuoden aikana: Apua, onko tämä mun lapseni? Miten mä mitenkään osaan olla isänä tälle? Osaanko mä opettaa tälle oikeita asioita? Mitä jos mä pilaan tämän pienen ihmisen?

Olen myöhemmin opetellut pitämään tuon kauhuntunteen taka-alalla. Ja on se esikoinen ainakin vielä hengissä, täyttää parin kuukauden päästä 14 vuotta. Ja hänellä on myös 12-vuotias pikkusisko ja 7-vuotias pikkuveli. Mahtavia muksuja heistä on kasvanut.

Kolme vuotta sitten jouduin opettelemaan muutoksen isän roolissa, sillä silloin päädyimme lasteni äidin kanssa avioeroon. Jouduin tekemään aluksi aika paljonkin työtä, että selvisin henkisesti siitä viikosta, jonka olin aina vuorollani erossa lapsista. Pelkäsin isän roolin pienenevän, mutta niin ei käynyt. Ja vaikka avioero on ollut lapsille varmasti raskas kokonaisuus, olin silloin ja olen edelleen sitä mieltä, että se oli tilanteessamme ainoa oikea ratkaisu. Myös lasten kannalta.

Viimeisen vuoden olen ollut jälleen uudessa tilanteessa, kun muutimme nykyisen puolisoni kanssa yhteen. Hänelläkin on nimittäin kolme lasta. Heille en ole isä, mutta vastuullinen aikuinen kylläkin. Heistä yksi asuu meillä kokoaikaisesti, yksi joka toinen viikko ja yksi käy isällään joka toinen viikonloppu. Ja minun lapseni ovat meillä siis joka toinen viikko. Uusperheessämme on siis yhteensä kuusi lasta. Aikani jakautuu omien lasteni lisäksi myös puolisoni lapsille, ja se on vaatinut opettelua kaikilta. Olen koittanut antaa tuon uuden roolin kehittyä pienin askelin, ja se on ollut hyvä ratkaisu.
Kuusi lasta arjessa tarkoittaa sitä, että välillä esim. lasten hoitaminen harrastuksiin ja muihin menoihinsa vaatii melkoista aikataulutasapainottelua. Siihen kun lisää vielä sairastumisen tai pyörällä kaatumisen tai koiran tassun tulehtumisen, on arki työpäivän jälkeen välillä melkoista matalalentoa. Ilman keittiössä olevaa valkotaulua, johon kaikkien menot merkataan aina kuluvalle viikolle, emme selviäisi.

Ja kyllä tällä porukalla tulee väkisin myös törmäyksiä, kun vuorovaikutussuhteita on niin monta saman katon alla. Olemme joutuneet ja joudumme edelleen opettelemaan paljon toisistamme ja toisiltamme.
Lapset ja isyys ovat hienointa, mitä minulle on suotu. Vaikka myös vaikeinta. Mikään koulu tai työtehtävä ei ole opettanut minulle yhtä paljon, kuin lapseni ovat opettaneet minulle. Suosittelen uskaltautumaan isän rooliin, vaikka helppoa se ei tule olemaan. Sillä pelko ”mitä jos mää pilaan nämä”, ei ole mihinkään poistunut, se on lähinnä muuttunut muotoon ”mitä jos mää KUITENKIN pilaan nämä”. Kyllä huoli lapsista varmasti säilyy vielä kauan senkin jälkeen, kun he ovat muuttaneet omillensa.

Mutta ainakaan vielä en ole onnistunut heitä pilaamaan.

Hyvää Isänpäivää kaikille!

Kimmo
Henkilöstöpäällikkö
Avosylin -organisaatio

Kirjoitan tämän sinulle Tyttö, koska olet tämän päivän sankari.

Onko kukaan muistanut kertoa Sinulle, että olet hyvä, riittävä ja arvokas omana itsenäsi ja juuri sellaisena kuin olet?
Sinulle ei ole ennalta määriteltyä muottia tai paikkaa yhteiskunnassamme, eikä elämässä yleensä, vaikka siltä varmasti välillä tuntuukin.
Sinun ei sukupuolesi takia tarvitse olla yhtään mitään enempää tai vähempää kuin kenenkään muunkaan meistä – olet samanarvoinen juuri sellaisena kuin olet.
Toivon, että uskallat kuunnella omaa sisäistä ääntäsi, ja kulkea sen viitoittamana elämässäsi kohti omia unelmiasi ja Sinun näköistä elämääsi.
Toivon, että et pelkää vastoinkäymisiä, erilaisia mielipiteitä tai mutkia matkasi varrella, vaan uskallat kaikista näistä huolimatta olla juuri Sinä. Omana itsenäsi olet paras versio Sinusta.
Olet hyvä, riittävä ja arvokas juuri sellaisena kuin olet <3

Tänään YK:n kansainvälistä tyttöjen päivää vietetään kahdeksannen kerran. Tänä vuonna teemana on GirlForce: Unscripted and Unstoppable.
Päivän tarkoitus on tehdä näkyväksi tyttöjen kohtaamaa syrjintää, mutta ennen kaikkea heissä olemassa olevaa potentiaalia.
Tämän tekstin myötä haastan meidät kaikki viemään tätä sanomaa eteenpäin omassa lähipiirissämme. Muistammehan huolehtia siitä, että lähellämme olevat tytöt saavat kuulla meiltä aikuisilta, miten paljon heissä on potentiaalia.

Lisää aiheesta voit lukea teemapäivän kotisivuilta osoitteesta https://www.un.org/en/events/girlchild/

Maija Helenius
Aluejohtaja
Neljä Astetta Oy