Julkaistu 10.11.2019

Isän roolista.

Olen työskennellyt viimeiset 17 vuotta lastensuojelussa. Tuona aikana olen ollut monenlaisissa haastavissa rooleissa: omaohjaajana, vastaavana ohjaajana, lastensuojelulaitosten johtajana, esimiehenä, sovittelijana, erotuomarina… Lista on loputon. Olen ollut mukana huostaanottotilanteissa, väkivaltatilanteissa, kuolemantapauksissa, uusien ihmisten syntymissä ja onnistuneissa kotiutuksissa. Monia vaikeita kohtaamisia ja toisaalta lukuisia erittäin palkitsevia tilanteita ja lopputuloksia.
Ne eivät kuitenkaan vedä vertoja kaikkein vaikeimmalle ja palkitsevimmalle roolilleni: isän roolille.

Kun tulin isäksi, olin jo yli kymmenen vuotta työskennellyt lasten ja nuorten kanssa. Ensin nuorisopalveluissa ja myöhemmin lastensuojelussa. Eli minulla oli jo kokemusta vastuullisesta lasten kanssa toimimisesta. Silti muistan edelleenkin hyvin elävästi kauhuntuntemuksia, joita koin esikoisen ensimmäisen elinvuoden aikana: Apua, onko tämä mun lapseni? Miten mä mitenkään osaan olla isänä tälle? Osaanko mä opettaa tälle oikeita asioita? Mitä jos mä pilaan tämän pienen ihmisen?

Olen myöhemmin opetellut pitämään tuon kauhuntunteen taka-alalla. Ja on se esikoinen ainakin vielä hengissä, täyttää parin kuukauden päästä 14 vuotta. Ja hänellä on myös 12-vuotias pikkusisko ja 7-vuotias pikkuveli. Mahtavia muksuja heistä on kasvanut.

Kolme vuotta sitten jouduin opettelemaan muutoksen isän roolissa, sillä silloin päädyimme lasteni äidin kanssa avioeroon. Jouduin tekemään aluksi aika paljonkin työtä, että selvisin henkisesti siitä viikosta, jonka olin aina vuorollani erossa lapsista. Pelkäsin isän roolin pienenevän, mutta niin ei käynyt. Ja vaikka avioero on ollut lapsille varmasti raskas kokonaisuus, olin silloin ja olen edelleen sitä mieltä, että se oli tilanteessamme ainoa oikea ratkaisu. Myös lasten kannalta.

Viimeisen vuoden olen ollut jälleen uudessa tilanteessa, kun muutimme nykyisen puolisoni kanssa yhteen. Hänelläkin on nimittäin kolme lasta. Heille en ole isä, mutta vastuullinen aikuinen kylläkin. Heistä yksi asuu meillä kokoaikaisesti, yksi joka toinen viikko ja yksi käy isällään joka toinen viikonloppu. Ja minun lapseni ovat meillä siis joka toinen viikko. Uusperheessämme on siis yhteensä kuusi lasta. Aikani jakautuu omien lasteni lisäksi myös puolisoni lapsille, ja se on vaatinut opettelua kaikilta. Olen koittanut antaa tuon uuden roolin kehittyä pienin askelin, ja se on ollut hyvä ratkaisu.
Kuusi lasta arjessa tarkoittaa sitä, että välillä esim. lasten hoitaminen harrastuksiin ja muihin menoihinsa vaatii melkoista aikataulutasapainottelua. Siihen kun lisää vielä sairastumisen tai pyörällä kaatumisen tai koiran tassun tulehtumisen, on arki työpäivän jälkeen välillä melkoista matalalentoa. Ilman keittiössä olevaa valkotaulua, johon kaikkien menot merkataan aina kuluvalle viikolle, emme selviäisi.

Ja kyllä tällä porukalla tulee väkisin myös törmäyksiä, kun vuorovaikutussuhteita on niin monta saman katon alla. Olemme joutuneet ja joudumme edelleen opettelemaan paljon toisistamme ja toisiltamme.
Lapset ja isyys ovat hienointa, mitä minulle on suotu. Vaikka myös vaikeinta. Mikään koulu tai työtehtävä ei ole opettanut minulle yhtä paljon, kuin lapseni ovat opettaneet minulle. Suosittelen uskaltautumaan isän rooliin, vaikka helppoa se ei tule olemaan. Sillä pelko ”mitä jos mää pilaan nämä”, ei ole mihinkään poistunut, se on lähinnä muuttunut muotoon ”mitä jos mää KUITENKIN pilaan nämä”. Kyllä huoli lapsista varmasti säilyy vielä kauan senkin jälkeen, kun he ovat muuttaneet omillensa.

Mutta ainakaan vielä en ole onnistunut heitä pilaamaan.

Hyvää Isänpäivää kaikille!

Kimmo
Henkilöstöpäällikkö
Avosylin -organisaatio