Julkaistu 23.3.2022

Tällä hetkellä moni meistä suomalaisista tuntee olonsa turvattomaksi Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Mitä voisimme tehdä? Sotaa emme pysty lopettamaan, mutta siitä kumpuaviin tunteisiin pystymme jossain määrin vaikuttamaan.

Tunnetyöskentelyn lähtökohta on sen huomaaminen, että turvattomuuden tunne on tunne. Tuntiessamme itsemme turvattomiksi, nousee keskeiseksi kysymykseksi se, kuinka palautamme turvallisuuden tunteen tai edistämme ja lisäämme sitä. Me ihmiset olemme avaintekijöitä siinä, miten näissä olosuhteissa pystymme lisäämään turvallisuuden tunnetta itsellemme ja toisillemme.

Suomessa on viime vuosina tutkittu ja kirjoitettu ylisukupolvisista epigeneettisistä sotatraumoista, joiden nykytiedon valossa tiedetään voivan siirtyä jopa neljänteen polveen asti. Monilla meistä on kokemuksia siitä, että isovanhemmat eivät kyenneet puhumaan ja käsittelemään kokemiaan traumaattisia tapahtumia eikä yhteiskunta tuohon aikaan tunnistanut, että siihen olisi pitänyt osoittaa apua. Isovanhempiemme sukupolven hoitamaton sotatrauma on vaikuttanut heidän lastensa selviytymisstrategioihin ja saattanut siirtyä edelleen sekä epigeneettisesti että kasvuympäristöstä omaksuttuina malleina myös seuraaviin sukupolviin – meihin nykypäivän vanhempiin.

Voisiko tämä olla näiden vaikeiden aikojen keskellä melkein kuin valaistuminen tai ainakin vähintään Ahaa -elämys? Onko niin, että meillä tämän päivän vanhemmilla on meneillään olevan Ukrainan sodan ja sen triggeröimien sotapelkojen keskellä tilaus tehdä toisin: tuottaa korjaavia kokemuksia. Onko meillä mahdollisuus katkaista ylisukupolvisen sotatrauman siirtyminen meistä seuraaviin sukupolviin – tämän päivän lapsiin ja nuoriin? Emme varmasti halua jatkaa eteenpäin menneiden sukupolvien sotatraumaa, jonka Ukrainan sota ja epävarmuus ovat herättäneet meissä eloon. Miten sitten voisimme katkaista kehän?

Melkein kaikki suomalaiset tietävät, että yksi merkittävimmistä asioista isovanhempiemme sukupolven trauman hoitamatta jäämisessä oli se, että he eivät puhuneet toisilleen ja perheenjäsenilleen vaikeista kokemuksistaan ja niin ollen he eivät tulleet hoidetuksi niiden osalta arkisissa suhteissaan.

Voimme hyvin ymmärtää, että silloin kun emme halua viedä tätä traumaa eteenpäin, meidän on puhuttava siitä mitä koemme parhaillaan sodan uhan osalta. Aikuiset suomalaiset tuntuvat aktivoituneen käsittelemään keskenään Ukrainan tilannetta ainakin asiatasolla. Mutta mitä teemme lasten kanssa? Hiljaisuus ei lisää turvallisuutta. Vaikeneminen ei ole ratkaisu tähän, mikäli haluamme katkaista kehän.

Sosiaalisessa mediassa on ollut jaossa hyvää ohjeistusta sodan uhasta aiheutuvien tunnetilojen säätelyyn sekä myös siitä, mitä viestiä lapsille Ukrainan tilanteesta ja sen vaikutuksista. Jaamme valikoidut linkit näistä tämän blogitekstin perässä. Oma lisäyksemme näihin on kodin ja ihmisten välisen kokonaisvaltaisen tunneilmapiirin ja vuorovaikutuksen merkityksen ymmärtäminen sekä se, miten me aikuiset voimme vaikuttaa lasten turvallisuuden tunteeseen ja kokemuksiin aivotasoisestikin.

On syytä ottaa huomioon, että lapset voivat kokea huomattavana vaaran merkkinä sen, jos he eivät näe omia läheisiä aikuisia keskustelemassa keskenään Ukrainan tilanteesta. Aikuiset käsittelemässä kriisiä on signaali siitä, että aikuiset ovat kyllä tietoisia siitä, mitä Euroopassa on meneillään. Aikuisten tietoisuus on rauhoittava signaali silloin, kun aikuiset kykenevät lapsen korville soveltuvalla tavalla ja rauhanomaisesti ilman ylireagointia käsittelemään aihetta. Tämä on keino jäsennellä myös lasten kuulolla oleville korville tilannetta ja säädellä Ukrainan sodan vaikutuksia perhe-elämään ja lapsiin, sen sijaan että jättäisimme heidät yksinäisyyteen ja vain sen varaan, mitä he kuulevat uutisista, sosiaalisesta mediasta tai kavereilta.

Äitinä, tunnetaitovalmentajana ja Person Brain™ -kouluttajana voin todeta, että odotamme mielestäni lapsilta aika suuria, mikäli oletamme heidän keskustelevan meidän kanssamme Ukrainan sotaan liittyvistä kokemuksista ilman, että he olisivat nähneet tai kuulleet meidän aikuisten puhuvan aiheesta. Se miten me aikuiset tilanteesta puhumme, on malli myös lapsille. Kykenemmekö käsittelemään tilannetta ilman että vajoamme itse liskoaivotasoiseen selviytymiskamppailuun ja taistele-pakene tai lamaudu -tiloihin. Tapa, jolla me vanhemmat ja aikuiset käsittelemme asiaa, on parhaimmillaan malli lapsille puhua siitä luonnollisella ja jäsennellyllä tavalla sekä antaa lapsille mahdollisuuden liittyä keskusteluun.

Tavoiteltavaa on, että me aikuiset kykenemme rauhoittamaan ja itsesäätelemään itseämme niin, että kykenemme loogiseen ajatteluun. Etuotsalohkomme loogisen ajattelun toimiessa yhteistyössä tunneaivojemme kanssa sitä ohjaten, pystymme tukemaan lapsiamme ja huolehtimaan myös elämän ja normaalien rutiinien jatkumisesta. Omilla reaktioillamme mallinnamme lapsillemme sitä, mikä on suotuisin suhtautumistapa tässä ja nyt. Onko aika juuri tänään taistella, paeta tai lamaantua? Vai onko niin, että välitöntä vaaraa juuri nyt ei ole ja voimme jatkaa arjen kulkua.

Meillä suomalaisilla on hyvät mahdollisuudet tehdä nyt toisin, kuin sotiemme traumatisoineet isovanhempamme tekivät ja joiden puhumattomuuden kulttuuri on siirtynyt yhä nykysukupolviin asti. Uhkakuvien triggeröidessä mielemme, on haasteemme olla lamaantumatta, pakenematta ja taistelematta vielä olematonta vaaraa vastaan. Voimme tuottaa itsellemme, läheisillemme ja lapsillemme aiempia sotatraumoja korjaavia kokemuksia niin kokemuksellisesti, säätelyllisesti kuin ekokulttuurisesti.

Millaisia kokemuksia voisimme luoda ja edistää, että lapsemme tulisivat nähdyiksi, kuulluiksi ja ymmärretyiksi Ukrainan sotaan liittyvien huoliensa kanssa? Millaisia kokemuksia voisimme luoda ja edistää, jotta lapsemme voisivat nähdä, tuntea ja ottaa meistä mallia tunteiden ja käyttäytymisen säätelyssä? Millaisia kokemuksia voisimme luoda ja edistää, että näissäkin olosuhteissa lapset saisivat havaintoja elämän ja rutiinien jatkuvuudesta sekä osakseen turvallisuuden tunnetta?

Perheen tottumukset ja rutiinit sekä tutut ja turvalliset näköhavainnot, äänet, tuoksut, maut ja tuntoaistimukset edistävät ja lisäävät turvallisuuden tunnetta. Arvostetuksi tulemisen ja merkityksellisyyden kokemukset lisäävät myös turvallisuuden tunnetta. Yksi käytännön neuvo näinä vaikeina aikoina aikuisille ja vanhemmille voisi olla: yritä olla lapsia kohtaan vielä entistäkin empaattisempi ihan jokapäiväisissä asioissa ja saada heidät tuntemaan itsensä tärkeiksi ja merkityksellisiksi. Heidän turvallisuuden tunnettaan lisää se, että he pystyvät kokemaan ympärillään luotettavia aikuisia, jotka pitävät ja välittävät heistä sekä ymmärtävät heitä.

Huomioi myös, että turvallisuuden tunnetta lisää se, että tunnistat ja kykenet ottamaan huomioon lasten ikä- ja kehitysvaiheeseen sekä mielentilaan liittyvän kyvykkyyden käsitellä Ukrainan sotaan liittyvää tunnekuormaa tai tietoa. Mikäli lapsilla ei ole sanoja, kykyä tai halua puhua tai käsitellä tunteitaan, tuntuu turvattomalta, mikäli he kokevat painostusta siihen. Voit aina puhua heille, vaikka he eivät puhuisi sinulle. Aikuisena ja vanhempana voit antaa mallin, että on turvallista puhua. Lasten tilanteen huomioiminen ja heidän arvostamisensa sellaisena kuin he ovat, lisää luottamusta välillänne sekä lisää keskinäistä turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunnettanne.

Yhteenkuuluvuuden tunne on asia, jota jokainen aikuinen ja vanhempi voi edistää näitä vaikeita aikoja entistäkin enemmän. Ole läsnä, lasten saatavilla ja heidän kanssaan. Mikäli teillä on yhteisiä perheaktiviteetteja, pidä niistä kiinni. Voisitko jopa lisätä niitä tai keksiä jotain uuttakin, joka lisäisi keskinäistä vuorovaikutustanne. Yhteenkuuluvuuden tunne lisää turvallisuuden tunnetta. Se on luottamusta siihen, että mitä ikinä maailmassa ja elämässänne tapahtuukin, pidätte huolta toisistanne ja te aikuiset ja vanhemmat lapsistanne.

Oletko huomannut, että kannat aina mukanasi kahta erittäin vaikuttavaa välinettä, joilla saat aikaan vaikuttavia muutoksia tunne- ja stressitiloihin? Nämä välineet ovat sinun katseesi ja kosketuksesi. Katsekontaktissamme peilisolumme muodostavat yhteyden toisiinsa ja kykenemme aistimaan toistemme tunnetiloja. Millaiset ovat tunnetilamme ollessamme kanssakäymisessä lastemme kanssa? Kun olemme epävarmoja, hermostomme etsii ympäriltämme ja toisistamme erityisesti vihjeitä vaaroista. Olemmeko itse turvattomia, vai pystyvätkö lapsemme aistia turvallisuuden silmissämme? Vaikka olisimmekin huolissamme, voimme aina katsoa lapsiamme rakastavin ja välittävin silmin, joka antaa heille signaalin siitä, että kaikki on hyvin, silloin kun olet heidän lähellään.

Kosketus on erittäin vaikuttava tapa säädellä tunnetilaa. Välittävä ja rakkaudellinen kosketus rauhoittaa hermostoamme ja antaa vaikuttavan signaalin turvallisuudesta. Jos toistenne koskettaminen ja halaaminen ei ole ollut yleinen tapa perheessänne, voisi nyt olla hyvä tilaisuus askel askeleelta aloittaa tämä. Muutos turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteessa voi myönteisesti yllättää sinut.

Näinä vaikeina aikoina voit olla se, joka saa aikaan edellä kuvattuja myönteisiä terapeuttisia muutoksia lasten – ja miksei aikuistenkin – hermostoon ja aivoihin. Toistaessasi johdonmukaisesti terapeuttisia korjaavia kokemuksia auraat pysyvää muutosta ja näkymää siitä, että yhdessä selviämme ja pärjäämme kyllä. Olkaamme siis toivon lähettiläitä ja aloittakaamme hermoverkkojemme uudelleen viritys!

Harriet Rabb
Person Brain™ kouluttaja, EASEL® tunnetaitovalmentaja
Avosylin yhtymä

Suosittelemme lisäksi oheismateriaalia
Suomen Psykotraumayhdistys: Ukrainan kriisi: miten käsitellä lasten kanssa sodan herättämiä tunteita?
Mieli ry: Kuinka huolehtia mielenterveydestä kriisin aikaan: 14 vinkkiä.
Ylisukupolvisista traumoista: Ylisukupolvinen trauma voi yltää neljänteen polveen asti.

Kysy lisää koulutuksistamme työyhteisöllenne Avosylin koulutuspalveluista!