Julkaistu 12.8.2021

Kansainvälisen nuorison päivän (12.8.) kynnyksellä pysähdyin pohtimaan nuorten asemaa lastensuojelun perhehoidossa. Kuinkahan suuri osuus sijoitetuista nuorista (13-17-vuotiaat) tarkalleen ottaen pääsee sijaisperheeseen? Päätin tutkia tilastoja. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan (Lastensuojelu – THL, Liitetaulukko 3, alasivu 9) vuonna 2020 13-vuotiaista sijoitetuista 52 % oli sijoitettuna perhehoitoon, 14-vuotiaista 42 %, 15-vuotiaista 35 % ja 16-17-vuotiaista 29 %. Lisäksi sijoitetuista nuorista noin 10 % sijoitetaan ammatillisiin perhekoteihin ja laitoksiin noin 30-50 %. Eli kolmetoistavuotiaista sijoitetuista on vielä hiukan yli puolet perhehoidossa, mutta sen jälkeen pudotus on selkeä. Tilasto ei kuitenkaan kerro sitä, kuinka moni nuorista sijoitetaan perhehoitoon nuorisoiässä ja kuinka moni perheessä sijoitettuna oleva nuori on asunut samassa perheessä jo pienestä pitäen.

Vuodesta 2012 lähtien perhehoito on laissa määritelty sijaishuollon ensisijaiseksi hoitomuodoksi. Tämä velvoittaa sijoittavaa tahoa selvittämään ensin perhehoitoon sijoittamisen mahdollisuuden. Asia pitää tietysti harkita aina lapsikohtaisesti eikä perhehoito sovi kaikille lapsille ja nuorille – ainakaan kaikissa tilanteissa. On täysin selvää, että moni nuorisoikäinen tarvitsee vahvasti ammatillisen sijaishuoltopaikan, jossa voidaan tarvittaessa käyttää rajoitustoimenpiteitä. Laitosten rooli sijaishuollossa tulee aina olemaan tärkeä ja niissä tehdään hienoa työtä. Tiedämme kuitenkin, että perhe voi tarjota aivan toisenlaisen ympäristön laitokseen verrattuna esimerkiksi kiintymyssuhteiden ja perhe- ja parisuhdemallin kannalta. Lastensuojelulaitoksissa on paljon pahoinvointia ja joskus ne voivat olla rankkoja ympäristöjä osalle nuorista. Tiedän tämän hyvin, koska olen ollut aikaisemmin töissä lastensuojelulaitoksissa ja ystäviäni työskentelee niissä edelleen. Laitossijoituksen jälkeen – jälkihoidosta huolimatta – nuori putoaa usein luonnollisten tukiverkostojen puuttuessa omilleen. Perheestä itsenäistyvät nuoret sen sijaan säilyttävät useammin siteet sijaisvanhempiinsa eivätkä he täysi-ikäistyttyäänkään putoa niin helposti tyhjän päälle.

Ajattelen, että silti nuoretkin ansaitsisivat useammin mahdollisuuden päästä sijaisperheeseen. Monen haastavasta lähtötilanteesta sijoitetun nuoren tilanne on vakautunut perhehoidossa. Onko kyse siitä, että nuorten haasteet esimerkiksi päihteiden, mielenterveyden, käyttäytymisen ja tunne-elämän suhteen ovat monesti niin suuria, ettei perhehoitoon sijoittaminen yksinkertaisesti ole mahdollista? Tämä on varmasti aivan totta. Mutta onko osittain myös niin, että meillä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi perhehoitajia, jotka uskaltaisivat, haluaisivat tai kykenisivät ottamaan nuorisoikäisen kotiinsa? Kenties meillä perhehoitajia rekrytoivilla ja valmentavilla sekä sijoittavilla ja sijoituksen aikaisesta tuesta vastaavilla työntekijöillä olisi parannettavaa siinä, että osaisimme rekrytoida nuorisoikäisten sijaisperheitä paremmin, tukea perhehoitajia heidän valmiuksissaan vastaanottaa nuorisoikäisiä, antaa positiivisia esimerkkejä onnistuneista nuorten sijoituksista ja tukea perhehoitajaa ja nuorta riittävästi sijoituksen aikana.

Hyvin vaativahoitoisten nuorten lisäksi Suomessa on ihan varmasti laitoksessa asuvia nuoria, jotka pärjäisivät aivan hyvin perhehoidossa, mutta heille ei vain ole tarjolla sopivaa perhettä. Ehkä on myös nuoria, jotka eivät edes itse ajattele voivansa päästä sijaisperheeseen tai edes tiedä sellaisesta mahdollisuudesta? Nähdäänkö nuorten sijoituksissa vain riskejä ja kauhukuvia? Vaikeuttaako nuorisoikäisiä vastaanottavien perhehoitajien rekrytointia se, että nuorten sijoitukset ovat usein lyhytaikaisempia, koska he ovat niin lähellä täysi-ikäisyyttä? Moni perhehoitaja haluaisi ymmärrettävästi rakentaa kiintymyssuhdetta lapseen mahdollisimman varhaisista vaiheista alkaen ja toimia perhehoitajana pitkäaikaisemmin.

Yleisesti ajatellaan, että nuorten sijoittaminen perhehoitoon vaatii usein perhehoitajalta tavanomaista enemmän valmiuksia; ainakin kärsivällisyyttä, joustavuutta, hyviä vuorovaikutustaitoja ja huumoria. Toisaalta nuori on jo omatoimisempi ja itsenäisempi eikä vaadi perushoitoa pienemmän lapsen tapaan. Nuorella on kuitenkin taustallaan enemmän elettyä elämää, eikä hän välttämättä purematta niele kaikkia sijaisperheen sääntöjä ja tapoja. Nuori tarvitsee pieneen lapseen verrattuna erilaista kasvatusta ja rajoja. Perhehoitajan täytyy jaksaa suhtautua ymmärtäväisesti nuoren kokeiluihin ja oman identiteetin etsimiseen. Nuoren ja sijaisperheen kulttuurit saattavat törmätä yhteen ja nuorta voi tuskin kasvattaa ainoastaan sijaisperheen ”muottiin”, vaan sekä nuoren että perheen täytyy tehdä kompromisseja. Nuorisoikä on lisäksi sijoituksen kannalta ristiriitainen ajankohta, sillä yhtäkkiä nuoren odotetaan luottavan vieraisiin aikuisiin, vaikka nuoruuden luontainen kehitystehtävä on päinvastoin irtautua aikuisista.

Täytyykö nuoren sijaisperheellä olla kokemusta nuorisoikäisistä?

Siitä on varmasti paljon hyötyä, mutta tiedän perhehoitajia, joilla on hyvät valmiudet kasvattaa nuori aikaisemman kokemuksen puutteesta huolimatta. Vastaavasti kokeneellakaan sijaisperheellä ei automaattisesti ole hyvät valmiudet vasta sijoitetun nuoren tarpeisiin.
Tukemissani sijaisperheissä asuu nuoria ja työskentelen myös PKS:n nuorten kehittäjäryhmän kanssa. Kun mietin näitä nuoria, kasvoilleni nousee väkisinkin hymy. Jokainen on aivan mielettömän hieno persoona. Välillä sijaisperheissä käydään tahtojen taistelua, ihmetellään ja yritetään yhteensovittaa toistensa erilaisia tapoja, taistellaan kotiintuloajoista, puhelimenkäytöstä, rahankäytöstä, siivoamisesta, pukeutumisesta, rajoista, mustan muuttamisesta valkoiseksi ja valkoisen mustaksi, mutta saadaan myös käydä aivan huikeita keskusteluja fiksujen nuorten kanssa ja kulkea rinnalla nuoren kasvaessa kohti aikuisuutta. Mikä onkaan hienompaa, kuin nähdä nuoren jalkojen kantavan hänen ottaessaan askeleitaan kohti itsenäisyyttä, ja samalla huomata nuoren kasvattavan myös meitä aikuisia?

Kannustan kaikkia sijaisvanhemmuudesta haaveilevia tai jo sijaisvanhempina toimivia harkitsemaan kotienne avaamista nuorille. Vaikka nuorten osuutta perhehoidossa ei realistisesti ajateltuna voitaisikaan massiivisesti lisätä, niin jo se olisi hienoa, että ”perhehoidon prosenttilukuja” voitaisiin edes hiukan nostaa.
Hyvää nuorison päivää kaikille nuorille ja nuorisoikäisten perhehoitajille! Olette tärkeitä ♥

Ville Kantola
Sosiaalityöntekijä
Perhehoitokumppanit Suomessa Oy