Julkaistu 17.11.2021

Vuoden 2011 talvi oli erityisen luminen ja kylmä. Tai siltä se ainakin minusta tuntui – olin 11-vuotias ja teiden reunoihin auratut lumikinokset tuntuivat omaan 145-senttiseen runkooni verrattuna korkeilta. Ehkä se tuntui tavallista kylmemmältä senkin takia, että olin vasta hypännyt uuteen, itselleni vieraaseen maailmaan. Oli uusi koti, perhe, paikkakunta, koulu ja ystävät. Kaikki oli uutta ja kaukana sieltä, missä olin aiemmin ollut.

Muistan, kuinka ensimmäiset kuukaudet uudessa kodissa kuluivat lähinnä uusien paikkojen ja uusien pelisääntöjen totutteluun. Oli paljon uusia ja minulle ennestään vieraita tapoja ja käytäntöjä.  Minusta tuntui pitkään siltä, kuin olisin ollut yökylässä jonkun luona. Tavallisesta yökyläilystä se tosin erosi siten, että kyseinen kyläreissu tulisi kestämään seuraavat kahdeksan vuotta – sitä en toki silloin vielä tiennyt. Minulta kesti kauan oivaltaa, että se oli minunkin kotini. Meni kuukausia, ennen kuin uskalsin käydä hakemassa jääkaapista ruokaa ilman erillistä lupaa. Vasta pitkän ajan kuluttua uskalsin varovasti mainita, että haluaisin uudet lenkkarit tai vaikkapa jotain herkkuja kaupasta.

Tunne siitä, että on vieraana jonkun toisen kodissa, on osa sijoitetun nuoren todellisuutta. Sijoitetulle nuorelle turvallinen ympäristö on todennäköisesti jotakin sellaista, mitä hänellä ei ole koskaan ollut. Sijaisvanhempi saattaa olla jopa ensimmäinen aikuinen, joka huolehtii nuoresta ja johon hänen on mahdollista luottaa. Ilman vakaata luottamussuhdetta aikuiseen nuori ei voi tuntea olevansa täysin turvassa.

Luottamus tosin vaatii tavallista enemmän opettelua, jos sitä ei ole koskaan ennen kokenut. Sitä varten nuori tarvitsee luotettavan aikuisen, joka on kärsivällinen ja joka on valmis kohtaamaan hänet aidosti. Aikuisen tulee puolestaan ymmärtää, että hänen kotinsa on myös nuoren koti, ja on hänen tehtävänsä tehdä siitä paikka, jossa nuorella on tilaa olla oma itsensä. On hänen tehtävänsä tehdä siitä paikka, jossa nuorella on tilaa huutaa, nauraa ja itkeä. Paikka, jossa hän saa haluta, vaatia, kyseenalaistaa ja kapinoida. Paikka, jossa nuori saa näkyä ja kuulua ja jossa ylimääräisiä rooleja ei tarvita.

Riittävän ruuan, unen ja muiden perustarpeiden turvaamisen lisäksi on siis aivan yhtä tärkeää huolehtia kodin turvallisesta ilmapiiristä – siitä, että nuorella on tilaa olla oma itsensä ja ilmaista tunteitaan vapaasti. Kaoottisuutta ja epävarmuutta kokenut nuori tarvitsee rinnalleen vakaan aikuisen, joka kuuntelee häntä ja jolla ei ole tarvetta muuttaa häntä mieleisekseen. Turvallisessa kodissa on tilaa kaikille tunteille ja persoonille – unohtamatta kuitenkaan sitä, että turvallinen koti vaatii myös turvalliset rajat.

Koti ei ole pelkästään seinät, lattia ja katto; sen on ennen kaikkea mielentila. Kun nuori kokee olonsa turvalliseksi, hän myös uskaltaa olla kuin kotonaan.

Sanni Aro