Äitiydestä

Tätä kirjoitusta pohtiessa pysähdyin miettimään äitiyttä. Aihe on valtavan laaja – siitä saisi hyvällä kynällä kirjan hetkessä. Mietin pitkään, mistä näkökulmasta haluan kirjoittaa: kauniista hetkistä, moninaisista rooleista vai siitä, miten äitiys on muuttanut minua? Ehkä kehon muutoksista, sen hyväksymisestä – prosessista, joka on ollut raskas ja pitkä.

Aiheen rajaaminen oli vaikeaa, sillä äitiys ansaitsee tulla kuulluksi niin kauneudessaan kuin raadollisuudessaankin. Parhaiten voin kertoa siitä omasta kokemuksestani: äitinä ja perhetyöntekijänä, joka kohtaa monenlaisia äitejä ja haluaa nostaa esiin armollisuutta.

Tulin äidiksi nuorena, vasta 18-vuotiaana. Silloin sain lapsen – mutta äidiksi olen kasvanut vasta vuosien varrella, nyt neljän lapsen rinnalla. Äitiyden matka ei ole ollut oppikirjamainen, ei pelkkää ruusuilla tanssimista. Siihen on mahtunut raskauksien tuomia muutoksia, kasvua ja kipukohtia. Silti kaiken keskellä on syvä kiitollisuus ja ylpeys.

Nuorena äitinä en ollut aikani ainoa, mutta sain usein ihmettelyä osakseni – etenkin 20-vuotiaana kahden pojan ja 30-vuotiaana neljän lapsen äitinä. Olen luontaisesti hoivaava, ja pikkulapsivaihe oli minulle antoisaa ja huolettoman tuntuista. Vasta lasten kasvaessa kohtasin uusia haasteita, jotka liittyivät omiin odotuksiin, ulkopuoliseen paineeseen, riittämättömyyteen ja erityislapsen vanhemmuuteen.

Kolmannen lapsen aikoihin sairastuin vakavasti. Kivut ja liikuntakyvyttömyys estivät minua olemasta ”paras mahdollinen äiti”, ja kannoin siitä raskasta syyllisyyttä. Olin itse lapsena kokenut vanhemman vakavan sairastumisen ja tiedän, miten syvälle se voi mennä. Mutta mikä oikeastaan on ”paras mahdollinen äiti”? Minä olin sitä – silloinkin. En aina toiminut oikein, olin väsynyt, joskus ärtynyt, mutta silti riittävä ja rakastava. Tämän ymmärtäminen on ollut valtava kasvu äitiydessä.

Opin, että lapset reagoivat vaikeisiin tilanteisiin eri tavoin. Toinen vetäytyi, toinen raivosi. Molemmat tarvitsivat kuitenkin samanlaista turvaa, ikätasoista puhetta – yhä uudelleen ja uudelleen. Vielä vuosienkin jälkeen.

Esikoiseni oli koululainen sairastumiseni aikaan, ja nuorempi juuri aloitti koulun. Arki oli impulsiivista, jopa vaarallista. Kesti kolme vuotta saada apua ja neuropsykiatriset diagnoosit. Häpesin aluksi valtavasti, että lapseni oli ”erilainen”. Sain kuulla, etten ollut kasvattanut, että minun pitäisi asettaa rajat. Onneksi en hukannut lastani häpeän alle. Hän oli edelleen se täydellinen pieni ihminen, jonka kanssa kuljin rinta rinnan. Uupuneena oli vaikea huomata onnistumisia, mutta niihin tarttuminen oli ratkaisevaa – minulle ja lapselle.

Neuvot ja syyllistäminen ulkopuolelta ajoivat välillä mustiin vesiin. Mutta ne myös herättivät puolustamaan, kasvattamaan sisäistä luottamusta omaan vanhemmuuteeni.

Sosiaalinen media tuli mukaan nuorempien lasten aikana – elämäni vaikeimpana kasvukautena. Otin siitä paineita. Jaoin täydellisiä hetkiä tavoitellen jotain, mitä en itse edes pysähtynyt miettimään. Vasta luottamuksen kasvaessa opin, että tärkeintä on se, mitä tapahtuu kameran linssin takana. Tähtihetket eivät ole matkoja tai täydellisiä koteja, vaan ensimmäinen halaus aamulla, viesti teiniltä ”rakastan sua”, päiväkodin pihassa syliin juokseva lapsi.

Olen oppinut, että elämässä tapahtuu asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Rypeminen ja syyllisyys vievät voimia – äitiydestäkin. Teini-ikäisten kohdalla olen nähnyt, miten avoin keskustelu luo luottamusta: äidille voi puhua, vaikka välillä olenkin se ”maailman ärsyttävin”.

Tämän viikon kiintymyssuhdekoulutuksessa sain lohtua. Meitä koulutti ihana Saana Sievers. Hän puhui siitä, miten tärkeä varhaislapsuuden kiintymyssuhde on, mutta myös siitä, miten niitä voi korjata läpi elämän. Ei ole tärkeintä takertua menneeseen, vaan keskittyä tähän hetkeen ja tulevaan.

Tommy Hellsten sanoo: ”Vain riittämättömänä voi riittää.” Olen haavoittuva. Koen riittämättömyyden ja huonommuuden hetkiä. Mutta en anna niiden enää ohjata äitiyttäni – ne pysäyttävät ja saavat tarkastelemaan. Olen keskeneräinen, mutta rakastava, ylpeä ja hyvä äiti lapsilleni. Paras mahdollinen.

Perhetyöntekijänä saan kulkea monenlaisten äitien rinnalla ja oppia heiltä. Työssäni korostan myötätuntoa, onnistumisten huomaamista ja jokaisen äitiyden ainutlaatuisuutta. Ei ole yhtä muottia, johon ketään tulisi sovittaa.

Toivon jokaiselle äidille lohtua, myötätuntoa ja armollisuutta. Jättäkää paineet. Keskittykää hetkeen – siihen, mitä juuri nyt teette. Se riittää. Äitienpäivän ei tarvitse olla täydellinen. Se on paras juuri sellaisena kuin se on – kaikkine tunteineen – niiden kanssa, jotka tekivät sinusta äidin. ❤️

Äiti ja perhetyöntekijä