Julkaistu 27.4.2026

Oikea-aikaista ja tarvelähtöistä työskentelyä

Henkka oli alle kouluikäinen, kun perhetyö Neljän Asteen kanssa alkoi. Tuohon aikaan arki tuntui jatkuvasti liian raskaalta yksinhuoltajaäidin kantaa yksin. Leena seurusteli miehen kanssa, joka teki kodista turvattoman paikan sekä äidille että lapselle. Jo varhain oli selvää, että Henkka kantoi vastuuta, joka ei kuulu lapselle. Poika kärsi pelkotiloista, jotka liittyivät vahvasti äidin menettämiseen.

– Henkka saattoi lähteä pyörällä etsimään minua, jos en tullut kotiin sovittuun aikaan. Hän pelkäsi, että minulle oli tapahtunut jotain, äiti kertoo.

Äidin toiveen mukaisesti, työskentely tapahtui perheen kotona ja alussa tukea oli paljon – jopa 20–30 tuntia kuukaudessa. Se mahdollisti äidin vuorotyössä käymisen, sillä hän pystyi luottamaan siihen, että lapsella oli turvallinen aikuinen rinnallaan.

Muutos vaatii koko perheen sitoutumisen

Perhetyö ei kuitenkaan tuonut tilanteeseen muutosta, sillä Leenan silloinen puoliso ei ollut halukas sitoutumaan työskentelyyn. Tässä vaiheessa nostettiin esille pojan sijoittaminen kodin ulkopuolelle. Äidille kerrottiin, että joko mies lähtee tai poika on sijoitettava.

– Ajattelin, että silloin lapselta viedään ainoa aikuinen, joka hänen elämässään on.

Vaikka tilanne ei ollut helppo, valinta oli: Mies sai lähteä. Perheen tilanne olisi tässä kohtaa voinut näyttää ulospäin ratkenneelta, mutta kokemukset olivat jättäneet Henkkaan traumat, jotka vaativat työstöä.

Työskentely sai jatkua akuutin tilanteen yli, kunnes perhetyölle ei koettu enää tarvetta. Tuttu perhetyöntekijä jatkoi kuitenkin Henkan tukihenkilönä, ja tukihenkilötyön todettiinkin olevan Henkan tilanteeseen sopiva tukimuoto. Pojalle tärkeimmäksi muodostui pysyvyys, ja sama tukihenkilö on kulkenut Henkan rinnalla kuuden vuoden ajan. Se on pitkä aika lapsen elämässä.

Suhdeperustaisen tuen merkitys lapselle ja vanhemmalle

Henkka ei luota aikuisiin helposti, eikä hän puhu ihan kenelle tahansa. Ei kaikista asioista edes äidille. Tukihenkilön kanssa suhde on rakentunut omilla ehdoilla: mielekkään tekemisen ja arkisen höpöttelyn kautta. Totuttelu vei Henkan mukaan noin vuoden verran, mutta nyt tukihenkilösuhteessa on tilaa olla hiljaa tai puhua, kun siltä tuntuu.

– Tukihenkilön kanssa on päässyt tekemään asioita, joita ei välttämättä olisi muuten päässyt tekemään ja asioista voi myös olla helpompi puhua tukihenkilölle kuin äidille, Henkka kertoo.

Äidille Neljän Asteen tuki on ollut yhtä lailla merkityksellistä. Vaikeimmissa hetkissä joku kuunteli ja sanoi ääneen sen, mitä hän itse ei vielä pystynyt ajattelemaan: tämän ei tarvitse olla näin. Ja ennen kaikkea Henkan ei tarvitse kestää tätä.

– Jos en olisi saanut tukea silloin kun oli vaikeinta, olisin voinut ajatella, että tämä on vain elämää ja sitä pitää sietää.

Kymmenen vuotta avopalveluiden piirissä – inhimillistä ja taloudellisesti kestävää

Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, Henkka on 16-vuotias nuori. Suurimmat pelot ovat hellittäneet. Hän ei ole ajautunut päihteisiin tai huonoihin piireihin, vaikka riskit olivat olemassa. Arki on tavallista ja juuri siinä mielessä onnistunutta. Kaikki ei ole täydellistä, eikä tarvitsekaan olla.

Tarinan rinnalla kulkee myös toinen näkökulma: se, mitä pitkäjänteinen tuki merkitsee yhteiskunnalle. Kymmenen vuoden aikana Neljän Asteen avopalvelut Leenalle ja Henkalle ovat maksaneet yhteiskunnalle noin 155 000 euroa. Samalla summalla Henkka olisi voitu sijoittaa laitokseen noin 340 vuorokaudeksi. Ratkaisu oli paitsi inhimillisesti ja taloudellisesti kestävä myös se, mitä perhe itse toivoi.

– En ole koskaan hävennyt sitä, että olemme saaneet tukea. Päinvastoin. Suurin harmi olisi ollut, jos emme olisi ottaneet sitä vastaan.

 

Henkan ja Leenan nimet on muutettu asiakkaiden yksityisyyden suojelemiseksi.