Lastensuojelun avohuolto on keskeinen osa suomalaista hyvinvointijärjestelmää. Sen tarkoituksena on tarjota lapsille ja perheille oikea-aikaista tukea, jotta raskaammilta ja kalliimmilta toimenpiteiltä, kuten sijoituksilta, voitaisiin mahdollisesti välttyä. THL:n mukaan lastensuojelun avo- ja sijaishuollon kokonaiskustannukset ovat tällä hetkellä noin 1,5 miljardia euroa vuodessa. Tästä summasta yli 70 prosenttia kohdentuu sijaishuoltoon. Samanaikaisesti avohuollon asiakasmäärät ovat noin kaksinkertaiset verrattuna sijoitettujen lasten määrään. Tämä kertoo siitä, että avohuollolla tavoitetaan laajempi joukko lapsia ja perheitä – ja juuri siellä on myös suurin mahdollisuus vaikuttaa kustannusten kehitykseen ennaltaehkäisevästi. Avohuollon palveluita tulee myös lain mukaan tarjota ensisijaisesti ennen sijaishuoltoa.
Ennaltaehkäisevien palveluiden säästöt katkaisevat asiakassuhteita ja lisäävät kustannuksia
Perheet, jotka kamppailevat useiden samanaikaisten ongelmien kanssa, tarvitsevat yhteen sovitettua, pitkäjänteistä tukea sekä yksilöinä että perheenä. Silti nykytilanteessa asiakkaiden palveluiden saamista joudutaan rajaamaan säästösyistä. Esimerkiksi ostopalveluna toteutettavaa perhetyötä ei välttämättä voida jatkaa, vaikka tarve olisi ilmeinen ja perhe itse toivoisi tuen jatkuvan. Ennalta määritellyt tuntiraamit voivat ohjata palvelun laajuutta enemmän kuin todellinen tarve. Lisäksi tuen jatkuvuus katkeaa liian usein. Perhe ei välttämättä saa jatkaa tutun työntekijän kanssa, jos tämä toimii yksityisen palveluntuottajan kautta. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että tiedämme suhdeperusteisen työn olevan keskeinen vaikuttavuuden tekijä. Pahimmillaan perhe jää ilman tukea jonottamaan hyvinvointialueen omaa palvelua, vaikka toimiva asiakassuhde ja tarvittavan osaamisen omaava, tuttu työntekijä olisi jo olemassa.
Suunnitteilla olevat sosiaalihuollon uudistukset tähtäävät mittaviin säästöihin. Riskinä kuitenkin on, että säästöt eivät toteudu toivotunlaisesti. Säästöjä haetaan juuri niistä palveluista, joiden tarkoitus on ehkäistä raskaampia ja kalliimpia toimenpiteitä. Lastensuojelun avohuollon roolin heikentäminen ja palveluiden karsiminen voi johtaa siihen, että ongelmat kärjistyvät ja siirtyvät myöhemmin entistä kalliimpina korjattaviksi.
Suhdeperusteinen tuki on kustannustehokasta
Lastensuojelun Keskusliiton esimerkkien mukaan pitkäjänteinen, suhdeperusteinen tuki voi olla kustannuksiltaan murto-osa verrattuna lyhytaikaiseenkin laitos- tai sairaalahoitoon. Tämä havainnollistaa, kuinka näennäiset säästöt voivat todellisuudessa kasvattaa kokonaiskustannuksia. Lastensuojelun keskusliiton vuonna 2025 julkaisemassa verkkojulkaisussa ”Miten lastensuojelun kustannukset kertyvät II” esitetään kuusi tositapahtumiin pohjaavaa esimerkkitapausta, jossa verrataan asiakasperheeseen kohdistuneita todellisia kustannuksia kuvitteelliseen vaihtoehtoiseen tilanteeseen, jossa palveluita olisi tarjottu enemmän. Julkaisussa sanotaan ”Tällainen suhdeperustainen varhainen tuki 12 vuodeksi vastaa hinnaltaan hieman yli kolmea kuukautta psykiatrisella osastolla tai neljää ja puolta kuukautta erityistason lastensuojelulaitoksessa.”
Tätä samaa ilmiötä havainnollistaa myös Neljän Asteen oma asiakastarina, jossa kymmenen vuoden ajan perheelle tarjottu pitkäjänteinen, suhdeperusteinen avopalvelutuki on maksanut yhteiskunnalle noin 155 000 euroa. Vastaavalla summalla lapsi olisi voitu sijoittaa laitoshoitoon noin 340 vuorokaudeksi. Pitkäkestoinen tuki on mahdollistanut tavallisen arjen, ehkäissyt raskaampien palveluiden tarpeen ja vastannut perheen omiin toiveisiin.
Ammattietiikka ja resurssipaineet ajavat sosiaalityötä ristiriitaan
Keskeinen kysymys on, annetaanko sosiaalityöntekijöille todellinen mahdollisuus toimia ammattietiikkansa mukaisesti. Mitä jos palveluita myönnettäisiin aidosti tarpeen perusteella ja niiden vaikuttavuutta seurattaisiin systemaattisesti? Tällöin päätökset eivät perustuisi pelkästään lyhyen aikavälin kustannuspaineisiin, vaan huomioitaisiin asiakkaan etu, mutta myös kustannusnäkökulma pitkällä aikavälillä. “Mitä kuuluu, lastensuojelun avohuolto?” -selvityksen mukaan jopa 82 prosenttia kyselyyn vastanneista alan ammattilaisista tuntee arvoristiriitaa työssään. Viime vuosina on nähty huolestuttava kehitys, jossa avohuollon työskentelyä päätetään ennen tavoitteiden saavuttamista – ei siksi, että tuki olisi vaikuttamatonta, vaan siksi, että resursseja rajataan tai palveluita siirretään. Samalla unohdetaan, että mitä pidempään perheet odottavat apua, sitä vaikeammiksi tilanteet usein kehittyvät ja sitä enemmän resursseja niiden korjaaminen vaatii.
Läpinäkyvyys on edellytys kestäville säästöille
On myös tärkeää, että sekä julkisten että yksityisten palveluiden kustannuksia ja vaikuttavuutta seurataan ja verrataan läpinäkyvästi. Ilman avointa tietoa on mahdotonta arvioida, missä säästetään ja millä hinnalla. Säästöt eivät ole todellisia säästöjä, jos ne vain siirtävät kustannuksia tulevaisuuteen – Niillä on myös korkea inhimillinen hinta erityisesti silloin, kun ne tehdään haavoittuvassa asemassa olevien lasten kustannuksella.
Marjo Kokkonen
Johtava palvelupäällikkö, Neljä Astetta Oy
Oikea-aikaista ja tarvelähtöistä työskentelyä
Henkka oli alle kouluikäinen, kun perhetyö Neljän Asteen kanssa alkoi. Tuohon aikaan arki tuntui jatkuvasti liian raskaalta yksinhuoltajaäidin kantaa yksin. Leena seurusteli miehen kanssa, joka teki kodista turvattoman paikan sekä äidille että lapselle. Jo varhain oli selvää, että Henkka kantoi vastuuta, joka ei kuulu lapselle. Poika kärsi pelkotiloista, jotka liittyivät vahvasti äidin menettämiseen.
– Henkka saattoi lähteä pyörällä etsimään minua, jos en tullut kotiin sovittuun aikaan. Hän pelkäsi, että minulle oli tapahtunut jotain, äiti kertoo.
Äidin toiveen mukaisesti, työskentely tapahtui perheen kotona ja alussa tukea oli paljon – jopa 20–30 tuntia kuukaudessa. Se mahdollisti äidin vuorotyössä käymisen, sillä hän pystyi luottamaan siihen, että lapsella oli turvallinen aikuinen rinnallaan.
Muutos vaatii koko perheen sitoutumisen
Perhetyö ei kuitenkaan tuonut tilanteeseen muutosta, sillä Leenan silloinen puoliso ei ollut halukas sitoutumaan työskentelyyn. Tässä vaiheessa nostettiin esille pojan sijoittaminen kodin ulkopuolelle. Äidille kerrottiin, että joko mies lähtee tai poika on sijoitettava.
– Ajattelin, että silloin lapselta viedään ainoa aikuinen, joka hänen elämässään on.
Vaikka tilanne ei ollut helppo, valinta oli: Mies sai lähteä. Perheen tilanne olisi tässä kohtaa voinut näyttää ulospäin ratkenneelta, mutta kokemukset olivat jättäneet Henkkaan traumat, jotka vaativat työstöä.
Työskentely sai jatkua akuutin tilanteen yli, kunnes perhetyölle ei koettu enää tarvetta. Tuttu perhetyöntekijä jatkoi kuitenkin Henkan tukihenkilönä, ja tukihenkilötyön todettiinkin olevan Henkan tilanteeseen sopiva tukimuoto. Pojalle tärkeimmäksi muodostui pysyvyys, ja sama tukihenkilö on kulkenut Henkan rinnalla kuuden vuoden ajan. Se on pitkä aika lapsen elämässä.
Suhdeperustaisen tuen merkitys lapselle ja vanhemmalle
Henkka ei luota aikuisiin helposti, eikä hän puhu ihan kenelle tahansa. Ei kaikista asioista edes äidille. Tukihenkilön kanssa suhde on rakentunut omilla ehdoilla: mielekkään tekemisen ja arkisen höpöttelyn kautta. Totuttelu vei Henkan mukaan noin vuoden verran, mutta nyt tukihenkilösuhteessa on tilaa olla hiljaa tai puhua, kun siltä tuntuu.
– Tukihenkilön kanssa on päässyt tekemään asioita, joita ei välttämättä olisi muuten päässyt tekemään ja asioista voi myös olla helpompi puhua tukihenkilölle kuin äidille, Henkka kertoo.
Äidille Neljän Asteen tuki on ollut yhtä lailla merkityksellistä. Vaikeimmissa hetkissä joku kuunteli ja sanoi ääneen sen, mitä hän itse ei vielä pystynyt ajattelemaan: tämän ei tarvitse olla näin. Ja ennen kaikkea Henkan ei tarvitse kestää tätä.
– Jos en olisi saanut tukea silloin kun oli vaikeinta, olisin voinut ajatella, että tämä on vain elämää ja sitä pitää sietää.
Kymmenen vuotta avopalveluiden piirissä – inhimillistä ja taloudellisesti kestävää
Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, Henkka on 16-vuotias nuori. Suurimmat pelot ovat hellittäneet. Hän ei ole ajautunut päihteisiin tai huonoihin piireihin, vaikka riskit olivat olemassa. Arki on tavallista ja juuri siinä mielessä onnistunutta. Kaikki ei ole täydellistä, eikä tarvitsekaan olla.
Tarinan rinnalla kulkee myös toinen näkökulma: se, mitä pitkäjänteinen tuki merkitsee yhteiskunnalle. Kymmenen vuoden aikana Neljän Asteen avopalvelut Leenalle ja Henkalle ovat maksaneet yhteiskunnalle noin 155 000 euroa. Samalla summalla Henkka olisi voitu sijoittaa laitokseen noin vuodeksi. Ratkaisu oli paitsi inhimillisesti ja taloudellisesti kestävä myös se, mitä perhe itse toivoi.
– En ole koskaan hävennyt sitä, että olemme saaneet tukea. Päinvastoin. Suurin harmi olisi ollut, jos emme olisi ottaneet sitä vastaan.
Henkan ja Leenan nimet on muutettu asiakkaiden yksityisyyden suojelemiseksi.